14170 - 14.1.2018 (arvosana: 9)

En edes tunnista (enää?), milloin ihmissuhde on hyväksikäyttöä ja milloin ei. Eihän mitään ihmissuhdetta ole hyvä ylläpitää, jos siitä ei "hyödy" edes sen verran, että viihtyy toisen kanssa. Mutta missä tulee se raja, että se hyväksikäyttö on vääränlaista hyötymistä?

En usko että kukaan halua muuten vain olla seurassani. Näen tiettyjä ihmisiä yleensä vain silloin, kun heillä ei ole rahaa. Luulin että yhdellä ihmisellä on aina jatkuva rahapula, mutta omian sanojensa mukaan ei olekaan - eli hän ei vain ole yhteydessä niin paljon silloin kun hänellä on rahaa. Kerran hän jopa myönsi, että hän tuhlasi rahaa viikolla, kun tiesi minun tulevan viikonloppuna käymään. Soitti viikolla ja kysyi tulenko viikonloppuna. Eli jos en olisi tullut käymään, niin hän olisi säästänyt rahojaan viikonlopulle. Ajatteli siis, että lainaan hänelle rahaa, tehdään yhdessä ruokaa (jonka minä maksan, jos hän valmistaa) tms. Eli ei niin, että antaisin hänelle mitään ilmaiseksi hyömättä siitä itse. Mutta silti tuntuu hyväksikäytetyltä. Hän ei kuitenkaan sellaista ikinä myöntäisi eikä muutenkaan koskaan ole samaa mieltä kanssani, jos hän mielestäni tekee jotain väärin, vaan vika on aina jotenkin minussa. Että jos valitan asiasta, niin olen hankala. Epäilen itseäni ja hahmotuskykyänikin. Olenko ihan vainoharhainen ja kohta jossain psykoosissa, kun vain kuvittelen asioita, vai mitä oikein tapahtuu?

14169 - 11.1.2018 (arvosana: -4)

Olen parisuhteessa mut silti yksinäisempi kun jos olisin sinkku

14119 - 10.10.2017 (arvosana: -38)

Haluttaa ihan sairaasti seksiä ja töistä pääsyyn on vielä kaksi tuntia aikaa.

14115 - 28.9.2017 (arvosana: 6)

3553 merkkiä käytetty, kun olin melkolailla valmis avautumisessani, mutta totesin että kaduttaisi vaan aamulla, koska juuri nyt olen melkoisen humalassa. Alkufraasi pääsköön tähänkin, vituttaa kun on neljäs vuosi siitä, kun elämäni nainen pisti homman poikki. Olisihan niitä muitakin, mutta kun tunne sanoo että turha edes yrittää kun vastaavaa ei ole.

14072 - 10.7.2017 (arvosana: 7)

Ärsyttää että ärsyttää. Ei varsinaisesti ees muuta syytä kuin se, että poikaystävä on intissä eikä vastaa viesteihin ihanheti (ja kun vastaa niin muutamalla sanalla), mikä on täysin ymmärrettävää eikä yleensä oo kuin vähän kurjaa. Tänään kuitenki aivan järjetön ärtymys, halu rikkoa tavaroita ja huutaa, eikä oo yhtään mulle tyypillistä. Raivostuttavaa.

14050 - 3.6.2017 (arvosana: 9)

Olisi pitänyt heivata sinut mäkeen jo sen ekan pettämisen jälkeen. Olisi pitänyt kuunnella kavereita, jotka kehoittivat jättämään ennen kuin jotain vielä pahempaa tapahtuisi... Welp, tyhmyydestä ja liiallisesta hyväuskoisuudesta sakotetaan.

Hyvästi, saatanan mieshuora.

14045 - 31.5.2017 (arvosana: -2)

Vaimo ei ymmärrä minua, enkä minä ymmärrä sitä. Vituttaa, että avioliitto on sallittu olomuoto - kielletty se pitäisi olla, ehdottomasti.

14027 - 8.5.2017 (arvosana: -32)

Ärsyttää kun poikaystävä aina lupaa tulla käymään päivänä x, ja siit siitä ei kuulu eikä näy mitään koko päivänä... niinku voisitko vaikka ilmottaa ettet aiokkaan tulla?????

13929 - 7.12.2016 (arvosana: -36)

Se kun kun randomimuija on himokas ja pyytää sut kämpilleen. Lähdet hommien jälkeen menee. Et muista tarkkaan miltä muija näytti seuraavana päivänä ja sit kun googlaat nimen pari päivää myöhemmin niin sehän oli herkku

13896 - 2.11.2016 (arvosana: -27)

Palataanpa aiheeseen. 2,5 vuotta sitten kirjoitin näin:

14.3.2014
"Jumalauta! Kaks aikuista ihmistä, molemmat tahoillaan naimissa. Jo lähtökohtaisesti tilanne on enemmän kuin perseestä, mutta että sitten pitää olla vielä niin NIIN HELVETIN VAIKEA! Miksei voi puhua, sanoa suoraan? Ihmeellistä venkoilua ja välttelyä ja voiiiiii viiiiiittttuuuu! Lähtee järki! Tätä on nyt jatkunu, mitä, kolme vuotta? Ja hei, mä käsitän että olen vain hetken huvi aina kun siltä tuntuu ja se on ihan okei, samoinhan se toimii toisinkin päin. Mutta ei silti tarvi olla vittupää, eihän?
Kai se on sitten vaan niin...niin... no en keksi. Pelkää sen perkeleen loistavan parisuhteensa puolesta ja yrittää pitää etäisyyttä, mutta heti kun vaimokullan silmä välttää niin ollaan luvattomilla teillä. Mulle kelpais ihan hyvin sellainen secret friends with benefits- tyyppinen juttu, mutta kun ei, kun se olis liian helppoa.
Pitäis heivata koko jätkä, kokonaan ja lopullisesti, mutta kai mulla vaan on liian tylsä elämä jotta sen tekisin. Mitäs läksit, niinpä."

Tää on niin uskomatonta että palaan tähän samaan vitutukseen täällä vieläkin. Niin uskomatonta että melkein naurattaa. Melkein.

Tilannehan on nyt se, että molemmat ovat tahoillaan eronneet/eroamassa. Ihan toisistamme riippumattomista syistä, ja aivan sattumalta näin samaan aikaan. Tässähän siis alkais pikku hiljaa olla käsillä se tilaisuus, mitä ollaan monta vuotta odotettu, eikö? Ollaan juteltu ja nähtykin ja ah, se oli just sitä mitä toivoa saattaa monen vuoden "niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana" kärsimisen jälkeen. Mä oikeasti pelkäsin, että sitten kun ihan oikeasti nähdään, niin jos kemia ei pelaakaan tai jotain. No, turha pelko oli se. Mutta nyt! NYT jatkuu se sama kuin aina ennenkin. Yhteydenpito on olematonta ja jotenkin tuntuu että mikään ei olekaan muuttunut, vaikka mun mielestä kyllä mitä suurimmissa määrin just on muuttunu!

Käsitän kyllä, että heillä(kin) on eroprosessi vielä kesken ja ettei sitä haluta vaikeuttaa sotkemalla tilanteeseen kolmansia osapuolia liian varhaisessa vaiheessa. Ymmärrän täysin ja tunnen tahollani samoin. MUTTA eikö tässä nyt oikeesti voitais mennä silleen nätisti varovasti fiilis-pohjalta? Ei tosiaankaan mitään vakavaa, mutta eikö tässä nyt olis jo ansaittu vähän jotain kivaakin välillä?

Molemmilla meillä on pitkä parisuhde takana, joten en usko että tässä on kummallakaan mitään hinkua mihinkään kotileikkeihin ihan äkkiä. Jutellaan mukavia silloin tällöin, käydään vaikka kahvilla tai jotain, joskus. Harrastetaan hyvää seksiä, tutustutaan, ilman mitään paineita. Jos siitä jotain ajan kanssa sitten tuleekin, niin hyvä. Jos ei, niin olipa kivaa kuitenkin. Eiks tää olis ihan jees skenaario? Mikä sit mättää?

Pitäis tietysti antaa aikaa (ko. mies on eronsa kanssa pari kuukautta jäljessä omastani ja asuu vielä hetken eksänsä kanssa saman katon alla olosuhteiden pakosta), mutta kun en helvetti soikoon malta. Mä himoitsen sitä tyyppiä, enkä jaksais odottaa enää. Yritän hillitä itteni ja antaa tilaa, mutta vittu mulla sekoaa pää. Mä en käsitä miten se pystyy pysymään tolleen etäällä. Joko sillä on ihan rautaisen hyvä itsekuri, tai sit sillä on vaan niin helvetin kauhea stressi koska elämä tai sit sitä ei yksinkertaisesti vaan kiinnosta (ei kyllä siltä vaikuta niinä hetkinä kun ollaan yhdessä).

No, pallo on taas kerran hänellä. Ei auta ku odottaa ja pureskella kynsiä. Tunnen itteni säälittäväksi ruikuttajaksi, joka vaan tekee itestään naurettavan. Puhukaa mulle järkeä!

Pitäis kai keksiä joku harrastus. Unohtaa koko mies toistaiseksi, ehkä kokonaan.