13436 - 16.8.2015 (arvosana: -39)

Vituttaa kun mies juo melkein joka ilta.

13415 - 30.7.2015 (arvosana: -11)

Tyttöystävällä oli näköjää toine poikaystävä että eihä siinä vaa...

13378 - 11.7.2015 (arvosana: -46)

Vittuku vituttaa saatana kun mun rakkaan välil on vitun iso ikäero saatana vittu se sais jonkun vitun pedo merkin rikosrekisteriin jos me joskus jotain tehtäs, saatan

13358 - 30.6.2015 (arvosana: 40)

Ilmeisesti minua ei ole luotu rakastettavaksi tai sitten rakastajaksi. Sydän senverran pirstaleina jälleen kerran, että tätäkin tekstiä hankala kirjoittaa kun ei mistään saa otetta.

Avataampa tilannetta vähän niin ymmärrätte kokonaiskuvan:
Muutama vuosi sitten aika tuore, noin vuoden kestänyt seurustelusuhde päättyi siihen, että minua petettiin. Se sattui aikalailla ja pitkään olin allapäin. Se tuli todella puskista ja aikaisemmin elin vähän siinä uskossa että pettäminen olisi melkoisen harvinaista. Itse olen sen sorttinen, että kun johonkin ryhdyn tosissani niin siinä sitten pysyn täysillä enkä heitä kirvestä kaivoon pikku vastoinkäymisestä tai mielenjohteesta. Pettämiselle ei juurikaan syytä löytynyt, lähinnä ilmeisesti kyseisen naisen kusipäisyys ja halu leikitellä ihmisten tunteilla. Tuon tapauksen jälkeen päätin kyllä, että itse en KOSKAAN tee mitään vastaavaa toiselle. Niin paljon se sattui. Oli miten oli, siitä jotekuten pääsin takaisin tolpilleni. Kyseisen episodin jälkeen sitten päätin että perkele, uutta matoa koukkuun ja päätä pystyyn. Aikaa kului ja muutama säätö tai on/off tapailusuhde tuon jälkeen sitten meni vituiksi, johtuen siitä että tapailun kohteet löysivät kiintoisammat miehet itselleen ja ne klassiset "Olisit täydellinen kumppani oikeesti ihan totta bla bla ollaanko vaa kavereita jatkossa???" Jo tuossa vaiheessa pelkäsin että jääkö tästä nyt jokin luottamuspula, sitoutumiskammo tai muu sekavapäisyys päähän.

Nyt sitten talvella tapasin ikäiseni naisen jonka kanssa synkkasi tosi hyvin ja tunne oli molemminpuoleinen ainakin jos sanoihin ja tekoihin on uskominen. Molempien työkiireistä johtuen tavattiin aina kun ehdittiin, joskus viikko erossa ja toisinaan toinen majaili toisen luona vaikka muutaman päivän putkeen ja hauskaa oli. Kai sen olisi voinut jo seurusteluksi laskea kun molemmat jakoi huolensa ja ilonsa ja elämä oli ihanaa. Katsoimme maailmaa aikalailla samasta vinkkelistä, huumorintaju oli samalla aaltopituudella ja ihan jopa lempparikarkit olivat samoja. Toki eroavaisuuksiakin oli ja pitääkin olla, mutta tultiin toimeen kuin paita ja peppu. Kenenkään muun kanssa en ole samanlaista kokenut, niitä pieniä hetkiä kaipaa kun toinen sanoo juuri sen mitä itsekin ajattelit sanoa ja niin edelleen. Hän näki minusta puolen jota ei edes läheisimmät ystäväni tiedä, hän kuuli asioita joita en ole kenellekään muulle kertonut ja ennen kaikkea luottoni koko juttuun oli vedenpitävä. Kuitenkin, jokin aikaa sitten tuo tapaamani nainen oli alkanut mietiskellä asioita ja tuumasi, että ei tiedä olisiko meillä yhteistä tulevaisuutta muutaman naurettavan syyn takia. Nuokin syyt olisivat olleet voitettavissa pienellä vaivannäöllä ja asioiden järjestelyllä. Jälleen kerran samat jutut "Olet täydellinen ja tämä ei johdu sinusta bla bla mitäs jos oltaiski vaan kavereita jatkossa?" Sanoin sitten sanottavani ja miltä minusta tuntuu, pohdittiin vähän asioita yhdessä ja lähdin takaisin kotiin, tyhjään ja kolkkoon kaksiooni. Itkin kotimatkan, itkin koko illan ja seuraavan päivän. Itken todella harvoin, en edes hautajaisissa eli se kertoo vähän paljonko hänestä välitin.

Olen asenteeltani optimisti viimeiseen saakka, mutta nyt mieleni on musta ja pessimistinen. Pelottaa. Nimittäin se pelottaa, että kuinka ihmeessä voin enää koskaan luottaa kehenkään täydellisesti, olla täysin sellainen kuin olen ja välittää jostakusta enemmän kuin itsestäni jos lopputulos näyttää aina olevan se sama. Kuinka tai kuka takoisi sydämeni ehjäksi? Haluaisin kyllä jakaa elämäni jonkun rakastamani ihmisen kanssa, mutta tunteet on sellaisia juttuja että niitä ei niin vain järjellä hallita. Eli mitä jos en kykenekään enää rakastamaan ja sitoutumaan täysillä ja jään ilman kumppania tähän maailmaan? Elämä muuten kyllä on JÄRJELLÄ ajateltuna kunnossa vaan rakkaus ei katso järkeä näköjään. Olen perusterve, en ole yksin vaan ystäviä löytyy, töitä on, taloudellinen tilanne ihan okei ja koulut käyty. Ei pitäisi olla allapäin kun näinkin hyvin menee elämässä, mutta siltikin sitä haluaisi jonkun ystäviäkin rakkaamman rinnallensa kulkemaan läpi hyvät ja huonot ajat. Siltikin vaan tuntuu siltä, että kaikki ympärillä pariutuu, muilla nämä jutut toimii täydellisesti ja minut sitten saa heittää takaisin kirpputorin jäteastiaan.

Vittuilkaa, antakaa miinusääntä tai naurakaa, aivan sama. Saa toki siitäkin kertoa jos on itse kokenut vastaavaa ja miten siitä selvisi?

13340 - 20.6.2015 (arvosana: -59)

Se tunne kun joudun pitämään saalistusviettini kurissa, koska olen naimisissa ja rakastan vaimoani suunnattomasti.

13339 - 19.6.2015 (arvosana: -54)

Hommaa itelles uus mies, eli hae mulle lonkero...Jumallauta kun luulet löytäneesi sen oikean kumppanin ja kaikki sujuu täydellisesti, kunnes paljastuu toisesta kaikenlaista sitoutumiskammoa ja probleemia pääkopassa jotka nyt _taas_ kerran ovat aiheuttaneet pikkuisen kränää. Ei ole tapana luovuttaa asioissa joihin ryhdyn, eli en tuota ala sivuunkaan heivaamaan, mutta vituttaahan se silti kun jo useamman kerran perutaan yhteisiä menoja eikä tunnuta aina ihan ymmärtävän että tunteet minullakin. Ei mulla muuta.

13287 - 19.5.2015 (arvosana: -51)

Ei vittu että vituttaa tämä sinkkuelämä. Kaks edellistä poikaystävää jätti, koska ei "pysty seurustella" tai "ahdistaa". Pari päivää siitä eteenpäin tulee äijät tinderissä vastan, ja nyt jo parisuhteessa. Onko miussa joku helvetin vika?! Nätti tyttö, hauska, suosittu sekä sosiaalisessa maailmassa että työelämässä. Ei mikään bimbo vaan fiksu ja vahva nuori nainen. Jaksa tällästä sinkkuilua, ikää jo 23. Ja jos joku kehtaa sanoa että eihän se ole mitään NIIN ONHAN SE. TÄSSÄ TULEE KIIRE. MIE HALUAN NAIMISIIN ENNEKU VÄÄNNÄN KAKARAT TÄHÄN MAAILMAAN, JA SEN TÄYTYY TAPAHTUA ENNEKO OON 30. Että kiirettä pitää. On ollu irtosuhteita niin maan perkeleesti jo, kymmeniä treffejä ja tindermatcheja. Siitä puheenollen voi vitun miehet kuvitteletteko te että se on nainen nykyään joka aloitteen tekee. Onhan se kivaa varmasti, mutta JOS SEN JOUTUU TEKEMÄÄN AINA NIIN EIHÄN SE ENÄÄ OLE KIVAA!!! Ei vittu oon varmasti koko lopun elämäni ysin, ja aijon puumailla niin perkeleesti..

13284 - 16.5.2015 (arvosana: -56)

Vituttaa ihan saatanasti tunnevammainen narsisti paska mies, johon menin rakastumaan, vittu! Vituttaa vielä enempi, että mietin sitä sairasta tunnevammaista ja vielä tulee ikävä,VITTU! Superpaljon vituttaa, etten voi olla niin "cool" ja vaan kävellä viileesti pois, niinku sankarittaret elokuvissa.Vittu että kärsin, sekin vituttaa!!

13217 - 6.4.2015 (arvosana: -47)

huoh. oon kyllästynyt ihmissuhteisiin. just kun tuntuu siltä, että joku ihminen alkaa käydä tärkeäks, mun jäinen sydän sulaa sille, niin seuraavaks se feidaa. -__- u know, mielummin en olis tavannutkaan sua ollenkaan :) taidan pysyy vaan etäisenä kaikille vastak. sukupuolta oleville, niin ei tarvi kärsiä näistä tunteista. kiitos.

13203 - 30.3.2015 (arvosana: -51)

Puolisoni on itsepäinen jäärä, joka ensisijaisesti ajattelee omia tarpeitaan, eikä ole valmis joustamaan. Minä itse olen ylikiltti ihminen, joka joustaa ja alistuu, koska en jaksa aina väitellä kaikista pikkuasioista. Ärsyttää, kun toinen pitää kynnysmattona. En halua olla mikään lapanen, mutta olen liian sydämellinen ja kiltti ihminen, sellainen jota on helppo kyykyttää. Suutun harvoin kunnolla. Vaatii aikaa ja paljon paskaa niskaan, ennen kuin osaan lopulta räjähtää kunnolla ja purkaa paineita. Näin käy hyvin harvoin, tuskin koskaan. Puolisoni kanssa näin ei ole käynyt kertaakaan kunnolla.

Meillä on mieheni kanssa myös erilaiset parisuhdenäkemykset. Hän on sitä mieltä, että parisuhteen tulee ehdottomasti vain tuoda lisää kaikkea hyvää, mutta se ei saisi rajoittaa omaa elämää. Ymmärrän itse tämän ajattelutavan, mutta ei se ole noin mustavalkoista minusta. Parisuhteeseen kuuluu se, että molempien osapuolien tulee aina välillä joustaa. Ei niin, että vain toinen joustaa, vaan niin, että molemmat joustaa aina välillä. Hankalapa on löytää sellaista ihmistä, jonka kanssa parisuhde toimisi ilman joustamista erilaisissa asioissa. Jos ei ole valmis joustamaan koskaan, on kyllä vaarana jäädä loppuiäkseen yksin. Minä kyllä olen valmis joustamaan, koska koen, että parisuhde lopulta kuitenkin antaa enemmän takaisin.

Olen liian kiltti ja vaatimaton, ajattelen enemmän muita kuin itseäni. En myöskään jaksa aina väitellä vastaan, se uuvuttaa. Mieheni sanoo, että voisi kyllä joustaa, mutta minä en kuulemma ole sopiva ihminen siinä suhteessa, että saisin hänet joustamaan. Minun pitäisi kuulemma vaatia ja väitellä vastaan uskottavasti suunnilleen tuntitolkulla, ennen kuin hän voisi ehkä joustaa ja silloinkin pitkin hampain. Toki nykyäänkin hän välillä joustaa, mutta aina naama mutrussa. Minä kun joustan, niin minun pitäisi olla silti suorastaan hymyssäsuin.

Lisäksi ärsyttää se, ettei mieheltä meinaa irrota yhtään yhteistä aikaa. Omaa aikaa pitäisi olla koko ajan. Aivan kuin olisin joku seinäruusu, kivahan se on olla olevinaan suhteessa, muttei sitten oikeasti tee toisen ihmisen kanssa mitään.

Olenko liian kiltti ja alistuva ihminen? Löytyykö mistään sellaista ihmistä, joka ymmärtäisi kiltteyteni ja hyväsydämisyyteni ja kohtelisi minua hyvin, eikä alistaen? Minä kohtelen muita siten, kuin toivoisin heidän kohtelevan minua. Hirvittää huomata, miten monet ihmiset (mukaan lukien puolisoni) ovat niin itsekkäitä ja ajattelevat omaa napaansa. En täysin kykene ymmärtämään. Minusta ainakin tuntuu pahalta, jos lyttään muita ja olen itsekäs.