9082 - 22.6.2012 (arvosana: -20)

Vituttaa semmoset steriilit, vanhat ja valkoset talot joihin mennään joskus ku on häät, hautajaiset tai syntymäpäivät. Alkupalaks pieniä perunoita ja kylmää lohta, pääruuaks perunoita ja kylmiä lihapullia ja jälkiruuaks tyypillistä kakkua ja satunnaisia keksejä ja kahvia. En tiiä mikä siinä vituttaa, se on kai se koko ilmapiiri. Tuntuis ihan niinkun olis jossain vanhainkodissa tai jossain ku on aina sitä samaa vitun ruokaa ja sisätilat on kokonaan valkoset.

9076 - 22.6.2012 (arvosana: -75)

Vituttaa ku dubbaan biisejä suomeks nii on vitun rasittavaa oikeesti kääntää englanti->suomi, japani->suomi ja latina->suomi. Niiin vituttavaa kun sanoja pitää keksii lisää et on tarpeeks pitkä siihen riviin ja vähentää ja se muuttaa pakosti sitä laulua joskus liikaakin niin voi vittu.

akajdwkfjnkdnkjdhnwfkjbrgjhkgbtejhgbejhnfefääöäö.

Niin ja vituttaa ku en tiedä pitäiskö vittuuntua siitä ku ihmiset luulee mua vanhemmaks kun oon :p

9075 - 22.6.2012 (arvosana: -38)

Kaikki juhannussuunnitelmat kariutuivat parin sekunnin aikana. Vittu kiitos tästä taas. Pukeudun säkkiin ja ripottelen tuhkaa päälleni. Paskaa vappua.

9074 - 22.6.2012 (arvosana: -59)

Vituttaa et istun kotona juhannuksena

9071 - 21.6.2012 (arvosana: -50)

Miksi en ihastu? Tahtoisin ihastua. En tiedä miten. Mihin, missä, kehenkä?
Olen ihastunut kerran 18 vuodessa, toista kertaa tuskin tulee. Olisi niin paljon annettavaa, harmi että se kaikki menee hukkaan. Vituttaa olla yksin ja masentua ja kuolla hitaasti tähän tuskaan. Tahdon antaa tunteeni, kaikkeni, jollekkin mukavalle tytölle joka pitää myös minusta.

No ei ne tytöt varmaan kotiovelle tule. Omistan kaksi kaveria, molemmat seurustelee ja elää onnellisina. Ei ne lähde kanssani baariin, tai ulos, mihinkään. Missä niitä tyttöjä edes liikkuu? En minä tiedä. En todellakaan halua baarista mitään yhden yön lorttoa, tai muuta vastaavaa. En muutenkaan usko että baarista löytää ikinä ketään järkevää.

En vaan osaa. Vituttaa.

9069 - 21.6.2012 (arvosana: -94)

miten voi olla niin PASKA et kusee inssin ekan viiden minuutin aikana? :I
kotona menee opetuksessa hyvi mut sittekku piti näyttää taitonsa ni ajoin melkee kaks kolarii... sain haukut ja nyt vituttaa nii et naama irtoo.

9068 - 21.6.2012 (arvosana: -54)

vittuku ei voi yhtä keikkaraporttia tehdä.

9067 - 21.6.2012 (arvosana: -57)

Vituttaa niin jumalattomasti kun angsti. Nettiin on laitettu kuolemankello ;_; 149 päivää enää :(

9065 - 21.6.2012 (arvosana: -6)

Arvaatkaa ketuttaako kun menet kahdelta nukkumaan ja heräät tunnin päästä pirteänä ja vieläpä tavallaan painajaisesta ja sitä unta jäät vielä miettimään. Kellon nyt 3:08 kun kirjoitan tätä. Noh sen siitä saa kun menee joka kesäyö puoli neljän jälkeen nukkumaan.

9064 - 20.6.2012 (arvosana: -32)

Mun iskä kuoli vähän yli puoli vuotta sitten, ja tänään mä tajusin, että olin unohtanut sen koko päiväksi, mikä on toisaalta hyvä asia, mutta toisaalta taas se, että unohdan pikkuhiljaa saa mut melkein yhtä surulliseksi, kuin se asia, jonka unohdan: että mulla ei ole enää isää, eikä tuu enää ikinä olemaan, eikä kukaan voi koskaan korvata sitä.

On helpottavaa, että se asia ei ole enää joka päivä varjostamassa mun elämän hyviä asioita, ja että äsken, kun se taas tuli mun mieleeni, musta ei tuntunutkaan siltä, etten saa henkeä ja että maa murenee mun alta ja putoan jonnekin lohduttomaan, lamaannuttavaan surun kuoppaan.

Valehtelisin, jos sanoisin, etten tullut surulliseksi, mutta tunsin surun vain vähän erilaisena, kuin ennen. Vähän niin kuin mun keuhkojen välissä loistava onnellisuuden ja ilon ja rakkauden ja hyvistä asioista tehdyn tähden valo olisi alkanut värisemään hieman epävarmasti, kun mun päähän nousi karu ja syyllisen olon tuova ajatus: mun ei pitäisi olla onnellinen, koska mulle on tapahtunut jotain näin kauheaa.

Siitä huolimatta asian tajuaminen sai mun hyvän mielen vain vähän horjumaan. Se ei sortanut sitä, eikä edes ravistellut niin pahasti, että se tuntuisi maanjäristykseltä, jota seuraa lukuisia jälkijäristyksiä.

Kai se on normaalia, että kuoleman jäädessä aina vain kauemmas menneeseen, tuntuu tältä. Välillä suru lamaannuttaa ja itkettää, koska on niin hirveä ikävä, tai koska todellisuus sattuu. Välillä se saa tuntemaan syyllisyyttä, koska on kaikesta asian kauheudesta huolimatta päässyt jaloilleen ja oppinut taas kävelemään jatkaakseen eteenpäin.

Tiedän kyllä, etten voi koskaan unohtaa iskää kokonaan, mutta sellaiset pienet asiat katoavat hitaasti muiden muistojen sekaan mereen, joka huuhtelee mun alitajunnan tyhjiä rantoja.

En ehkä enää aikuisena muista selvästi, miltä iskä näytti nauraessaan, tai miltä se kuulosti puhuessaan sillä lempeällä äänellä, mistä tiesin sen olevan hyvällä tuulella ja rakastavan, vaikka se ei sitä elämänsä aikana sanonut mulle suoraan kuin muutaman kerran.

En halua unohtaa. En halua luopua yhdestäkään muistosta, koska ne on kaikki mitä mulla on, enkä enää tule saamaan uusia.

Mua kaduttaa, etten viettänyt tarpeeksi aikaa iskän kanssa, ja etten painanut tarpeeksi sitä koskevia asioista mieleen, mutta toisaalta, miten olisin voinut tietää, että koko mun elämän ajan iskän elämä on lähestynyt nopeasti loppuaan? Että meidän aika on koko ajan ollut vähissä.

Mua kaduttaa, etten koskaan sanonut sille niitä muutamaa painavaa ja niin kovin merkityksekästä sanaa: "mä rakastan sua, iskä", mutta mä uskon - tiedän, että se tiesi sen siitä huolimatta.