13369 - 5.7.2015 (arvosana: -44)

Mun elämä vituttaa.
Tuntuu, ku haluis vaan kuolla pois. Mutta välillä taas tuntuu siltä, että ei halua kuolla. Enemmän mä kuitenkin pelkään myös sitä, että ystävät ja kaverit jättää mut ja jään ihan yksin. Pelkään luottaa ihmisiin, koska pelkään että luottamus petetään ja mua satutetaan henkisellä tasolla (mikä mulle on jo kerran tehtykin). Joskus vaan tuntuu siltä, että kuolema olis oikea ratkasu. Mietin, olisko muiden elämä helpompaa jos mä vaan tappaisin itseni ja kuolisin pois muita häiritsemästä. Ne varmaan jatkais elämäänsä onnellisena välittämättä siitä että mä kuolin. Ei niitä kiinnostais, ei ne jäis mua kaipaamaan. Niil on varmasti paljon muita ystäviä, jotka on niille tärkeämpiä ku minä. En mä oo niille mitään.
Jos tää nyt on masennusta tai jotain, niin en mä tähän mitään lääkkeitä haluais. Mun vanhemmat ei tiedä mun ajatuksista (miks mä niille tällasista kertoisin). Muutenkin musta mielialalääkkeet on kyl käytännöllisiä, mutta sillon ihmisen mieliala ja käytös ei oo aitoa, vaan lääkkeiden vaikutusta. Sit niihin kuitenkin jää riippuvaiseksi ja niitä pitäis käyttää lopun elämäänsä ku ei enää pysty elämään ilman niitä. Sit ku niiden käytön lopettais nii alkais masennella taas.
Että mä rakastan elämää D: Joskus olen onnellinen, joskus taas ihan maassa... Tälläkin hetkellä tuntuu siltä, että yks ihminen kenestä mä välitän tosi paljon, ei välitä musta yhtään tai jos välittääkin niin mä pelkään sen jättävän mut kohta ja pettävän mun luottamuksen ja satuttaa mua henkisesti, koska oon uskaltanu luottaa siihen. Pelkään et se on mun kanssa vaan sen takia että mä olisin onnellinen, eikä se itse oikeasti haluais olla mun kanssa.

13365 - 4.7.2015 (arvosana: -18)

En ole saanut viimeiseen vuoteen mitään aikaiseksi. Tunteen olleet yhtä isoa aallokkoa. Opiskelu ei yksinkertaisesti kiinnosta ja siksi ollaan isossa kusessa. Kela ei tykkää. Joskus ei kiinnosta mikään. Joskus taas on onnesta soikea ja elämä hymyilee, ainakin seuraavasn aamuun asti. Voisin nukkua suurimman osan ajastani. Olen vain selkärangaton laiska luuseri, joka ei ota itseään niskasta kiinni. Niin nössö etten edes päiviäni uskalla päättää.

13356 - 29.6.2015 (arvosana: -18)

Huomasin vasta äsken, että miten vitun ilkeä MINÄ olen ollut kaikille. Voi vitun vittu. Nyt kyllä korjaan tapani ja olen hieman ystävällisempi! Perkele.

13354 - 28.6.2015 (arvosana: -50)

Kun meet jollekkin hehkuttaa jotai bändii sillee "ooouuuhhmaaiiihhgaasshhhh!!!!" Ja sit se kaveri on sillee "hah mm nii joo". Ja näät kuinka sitä ei kiinnosta yhtää ja oot sillee nii joo ei mul muut moikka ja lähet surullisena pois... Samalla toivoen et olis joku joka ois yhtä rakastunu siihe bändiin ku sä ja sille vois hehkuttaa sitä loputtomiin ja se hehkuttais takas? haluuks joku tulla mun kaa hehkuttaa:(

13337 - 17.6.2015 (arvosana: -61)

Vituttaa,koska ei oo kunnon kavereita mun alueella jossa asun..
Eikä meilläkään käy ikinään kettään kylässä jos ei erikseen kysy,ei miulta koskaan kysy kukkaa että "hei,voiks tulla käymään?". Meilläki ku voip viettee ihan vkl aikaa vaikka ihan usseemman yön..ni ei! -.-' Mun luottoystävät asuu saatana 100km päässä ni ooppa siinä sitten vittu yksinäs.............

13333 - 16.6.2015 (arvosana: -16)

Vittuku tiputin puhelimen vessanpönttöön ihan helvetin ällöttävää ruveta sitä ny käyttämään ku pitäis tärkeä visti laittaa yhelle tutulle .. Voi vittu tätä paskaa kirjaimellisesti D:

13332 - 16.6.2015 (arvosana: -82)

Espoo saisi kustantaa pistosuojarenkaat pyöräilijöille ja talvella talvirenkaat. Näin säästyisi paljon pyöräilijän hermoja ja rahaa ja hyöty palautuisi terveysetuina vuosien mittaan. Hieman kyllä vituttaa nuo neulanterävät kivet pyöräteillä.

13329 - 15.6.2015 (arvosana: -74)

Vituttaa etten tänäänkään mennyt ajoissa nukkumaan, vaan jäin selaamaan muiden avautumisia. Aamulla väsyttää varmasti helvetisti kun porukat herättää liian aikaisin. Niiden mielestä kaikien kuuluisi olla aamuvirkkuja, koko päivähän menee hukkaan jos herää 12 jälkeen. Ja lomallahan ei sitten prkl laiskotella!

13327 - 12.6.2015 (arvosana: -30)

Vittu mikä siinä on että vaikka kuinka menee aikaisin nukkumaan ja vielä nukkuukin normaalin ihmisen mittapuulla ihan tarpeeks kauan niin aina sitä on illalla ihan vitun väsynyt ja tekis mieli nukkuu seuraavat kymmenen vuotta putkeen

13326 - 12.6.2015 (arvosana: -47)

Vituttaa niin suunnattomasti olla ihastunut poikaan, johon ei enää oo minkäänlaisia mahollisuuksia, jos on koskaan ollutkaan, ja itse vielä sattuu olemaan vielä sellanen tyyppi, joka ei ees kavereille pysty mistään puhumaan kun ahistaa ja pelottaa niin vitusti. Entäs sitten ihastukselle tunteistaan kertominen? Ei saatana miten epätoivosta.

Mulla ehkä oli joskus mahdollisuus, mutta mä heitin sen hukkaan, heitin sen ainoon saatanan mahollisuuden hukkaan. Kuus vuotta oltiin samalla luokalla ja koska käytiin pientä kyläkouluu, luokkakin oli tosi pieni ja tiivishenkinen. Ja lähes koko ala-asteen mä sit salaa olin siihen jätkään ihastunut, pidin sen salassa kaikilta, en ees ittelleni sitä suostunut kertomaan. Okei, aluks se oli sellasta kaveruutta ja jonkinlaista 'ihailua'. Olihan se jätkä tosi suosittu - eli kaikkee mitä mä en ollu. Mut lopulta olin sit ihan kusessa siihen; punastelin kaikkeen, mitä se sano ja teki ja naureskelin ittekseni jossain sivummalla ja unelmoin mun ajatuksissani et jonain päivänä se kertois mulle tykkäävänsä musta. Samaan aikaan mun paras kaverikin tykkäs siitä jätkästä, koska se kerto mulle jossain vaiheessa. Ja sillon mä lupasin, etten kerro kenellekään mun tunteista. Mut mä aattelin koko ajan et ehkä se jätkä tykkäis musta, se lähetti nii selvii merkkejäki. Se puhu mulle paljon ja vitsaili musta ja kaikkee, se joskus otti mun käsistä kiinni ja laitto ne mun selän taa, etten mä päässy karkuu ja ravisteli hellästi olkapäistä. Se joskus kutosen lopulla viel sanoki mulle et oon meidän luokan paras tyttö.
Ja miks vitussa en sanonu mitään sille? En tiiä, ehkä siks et oon maailmanluokan idiootti.

Ala-aste loppu ja yläkoulu alko. Meidän luokka hajotettiin ja tietenkin mä en päässyt sen kaa samalle luokalle. Olin jo kutosen lopulla myöntäny ittelleni tykkääväni siitä ja aattelin et ehkä ne tunteet katoaa kesäloman aikana. Ja paskat ne mihinkään kadonnut, ne vaan voimistu jos jotain. Seiskalla mä yritin vaan unohtaa kaiken. Mä jopa jotenkin hankin ittelleni uuden ihastuksen, joka oli meidän uudella luokallakin, mutta se paljastu lopulta aikamoiseks kusipääks, eikä mulla olis muutenkaan ollut mitään mahollisuuksia, se oli jo puoliks varattu. Koko seiskan ajan mä siis vaan ajattelin sitä yhtä ja samaa jätkää, johon olin ollu kuses monta vuotta, kunnes kaverit sit alko huomata kuinka usein mä siitä puhuin. Mä jouduin ihan paniikkiin, en halunnu mun kavereiden aavistavan tai tietävän mitään, joten mä hiljenin koko ihastuksesta täysin. Koetin oikeesti epätoivosesti unohtaa sen, mut pelkkä yks vilkasu sen suuntaan palautti kaikki tunteet takasin, ja lopulta mä päätin vihata koko jätkää. No eihän se oikeen onnistunut, vaik ittelleni muuta uskottelinki.

Seiska loppu, uus kesäloma ja jälleen uudet ajatukset ja toiveet siitä et loman aikana koko jätkä unohtuu ja pystyn elää elämää rauhallisesti ilman ihastumisen tunteita. Ja sitten alko kasiluokka. Ja arvatkaa vaan mitä, mun tunteet ei ollu muuttunut paskan vertaa, ei hitustakaan mihinkää suuntaan - olin yhä ihastunut siihen, en vieläkään vihannut sitä ja halusin yhä jutella sille. Seiskalla mä olisin viel ehkä voinutki lähtee juttelee sille, koska kutosen lopusta ei sillon ollu viel niin kauan aikaa. Ei se olis vaikuttanu sillon oudolta. Mut en mä nyt kasil enää ees viittiny yrittää. Mut oli jo leimattu koulun friikiks, jonka ystävät ei ollut koulun suosittuja ja jolle ei kannattanu jutella, jos ei halunnu menettää mainettaan. Olin (ja oon edelleen) kummajainen, tykkään liian poikamaisista asioista, vaikka oon tyttö. Päätin lopulta kertoo mun yhdelle läheiselle kaverille mun ongelmasta ja ihastuksesta ja sekös hämmästy. Jotenkin se helpotti mun oloo, nyt ainakin joku muuki mun lisäks tietää kuinka oon hankkinu ittelleni ihastuksen, johon kaikki mahollisuuden menit ikuisuus sitten. Koko loppuvuoden mä päätin vaan katella sitä jätkää sivusta, hymyillä ittekseni sen jutuille ja saatana vaan toivoa ja unelmoida mielessä että SE tulis juttelee MULLE. Munhan se pitäs mennä sille juttelee saatana. Olisin voinu joskus anoo moi tai vaikka ees vittu hymyillä sillä, mutta mäpä olin koko vitun kouluvuoden tosi viisas tyyppi ja välttelin sen katsetta, koska en halunnu sen tietävän, vaikka samalla se oli just ainut asia, jota koko maailmas halusin. Että se tietäis. Eihän siitä mitää pahaa olis tapahtunut. Tiiän et se on sen verran järkevä kaveri, ettei se lähtis huutelee koulus kaikille et tykkään siitä. Vaikka oon haukkunu sitä kusipääks mun ajatuksissa, se ei oo kusipää. Se on järkevä ja mukava, ajattelevainen ihminen.

Mua vituttaa niin suunnattomasti. Kesän loputtuu ysiluokka alkaa ja sama helvetin kierre. Yks vitun kouluvuosi aikaa saada aikaseks ees yks hymy sille, tai jotain sellasta. Mä tiedän, ettei mulla ole mahollisuuksia, mutta mä haluun silti sen tietävän. Haluun sanoo sille ees yhen sanan ennen ku peruskoulu loppuu ja lähetää iha eri teille eikä nähä enää ikinä. Mut pelkkä ajatuski siitä etä sanoisin sanankin sille pelottaa ja ahistaa niin paljon. Saatana. Pitääki olla tällänen joka tilanteesta ja asiasta ahistuva pelkuri, joka tällä menolla ikinä onnistu kertomaan kellekään tunteistaan. Saati sitten olemaan parisuhteessa, saatana. Pitäs varmaan ottaa itteään niskasta kiinni ja tehä jotain, mut... vittu.