11430 - 25.4.2013 (arvosana: -57)

Ei sinäänsä vituta, mutta harmittaa melkolailla se, että ammattikoulun loputtua mun ja minun kavereiden tiet erkani niin, ettemme soittele, kirjoita edes muutaman sanan viestiä, olla mitentään kontaktissa esimerkiksi facebookin kautta.
Ai joo ja niitä kavereita oli vaan kaks kappaletta. Koko mun kouluajan ei mulla ollut kuin se yks tai kaks. Ala-asteella kiusattiin joten oli yks ainut "kaveri" joka ei tosipaikan tullen puolustanut mua mitenkään. Se siitä kaveruudesta. Eihän sitä silloin nuorena ymmärrä, mutta pitäs nyt jonku verra tajuta ku toinen nakataan kovalle maalle hyvä ettei taju lähteny, että nyt pitäs tehä JOTAIN.

Vituttaa se, että toinen ehkäpä paras ystäväni muutti kauas, sai lapsen ja omakotitalon miehineen päivineen, hyvä ettei perheautoa ja kultastanoutajaa pihalle haukkumaan. Toinen asuu vielä täällä, mutta häneen törmään harvase päivä.
Kaipaan niitä aikoja, kun huoletta istuttii koulunpenkillä ja valiteltiin siitä että opettajat saarnaavat turhista. Käytiin yhdessä syömässä ja hengattiin vaa. Sit se kaikki vaan katos..

Mitä mä teen? Okei, mulla on ihana ja rakastava poikaystävä, oma pieni koti ja kissoja poikineen muttei töitä. Elämä alkas olla mallillaan jos vaan saisin töitä.
Rahamme kyllä riittää vuokraan, muihin laskuihin ja itsemme sekä kissojen ruokkimiseen mutta voisi sitä rahaa olla vähän enemmän esim. uuteen asuntoon.

Kesä tulee, toivottavasti myös hyviä uutisia töiden suhteen. Moniin paikkoihin olen jo hakenut, mutta täällä päin se on astetta haastavampaa kun kurttuset hiekkapillut istuu työpaikkojen päällä.

Jotenkin tuntuu, että kaupat jne ei ole mua varten. Tahtoisin tehdä jotain sellaista mistä pidän ja kääntää sen hyödyksi ja parhaimmassa tapauksessa rahaksi. Mutta ainoa mitä mä joten kuten osaan on kirjoittaminen. Joskus piirtäminen.

Turhauttaa, masentaa, ahdistaa. Joskus vaan lukittaudun vessaan ja itken. En tahdo huolestuttaa poikaystävääni jolla on omalta osaltaan myös huolia. Jaamme asioita, mutta en tahdo kasata niitä molempien harteille.

Ei tästä tuu mitään...

11429 - 24.4.2013 (arvosana: 3)

On tässä tullut hetki mietittyä omaa sosiaalista elämää ja hajottaa/vituttaa kun tulin siihen lopputulokseen, että mulla ei oikeastaan ole yhtään oikeaa ystävää. Näitä ns kavereita kyllä pyörii ympärillä ihan kohtuullisen verran, mutta luulempa ettei ne mua niitten kaveriksi edes kutsuis. Juttuhan siis menee näin: Jokaisessa kaveriporukassahan on se yksi josta muut jatkuvasti heittää läppää ja on muutenkin ovat yhdessä sitä vastaan. No se olen sattumoisin minä. Ollut jo ties kuinka monta vuotta... Ikuinen naurunaihe, tyyppi jonka jokaisesta eleestä ja sanasta saadaan väänettyä jotain paskaa läppää, Se ylimääräinen joka asiassa. Tuntuu, että sitä on vain olemassa jotta muut saa nauraa sulle, että kukaan ei näe sua niiden vertaisina, että olet vain kasa paskaa josta ei koskaan tule mitään. Miksen sitten yksinkertaisesti haistata pitkät näillä "Kavereille" ja vaihda porukkaa?
Kumpa voisin... Kaikki huhut, nimitykset, teot leviää kuin syöpä muiden huulilla ja kappas. Olet koko koulun naurunaihe. Noh mä tiiän, että joku täällä on jo silleen "Vitun itsesäälissä pyörivä idiootti! kuka tahansa saa kavereita jos vain yrittää!". Itse oon yrittänyt olla positiivinen. Aamulla joskus sanon itselleni, että "Nyt ryhistäydyt ja laitat niille muille vastaan!" mutta. Silloin kun sanoo vastaan niin sut jyrätään ylivoimalla. Kun sitten pimahdat täysin pahenee nauru vaan moninkertaiseksi. Kaikki se nauraminen ja ilkkuminen vetää kyllä itseluottamuksen niin nollaan kun olla ja voi. Tuntuu ettei kuulu mihinkään... ettei kukaan välitä miltä musta tuntuu... Pitäisikö sitä sitten olla yksin? Jotku ihmiset tykkäävät olla yksin, mutta kukaan ei kestä yksinäisyytta. Perkele haluaisin vain elämän, jossa sulla ois kavereita, jotka pitäis sua niiden vertaisena...

11427 - 24.4.2013 (arvosana: -50)

Ymmärsin juuri miten vähän ystäviä ja aikaa omaan. Käytän kaiken aikani kouluhommiin vaikka parhaani mukaan yritän kiinnittää huomiota kavereihin. Kaiken lisäksi paras kaverini jätti minut viime viikolla sanomatta mitään vaikka yritinkin parhaani mukaan soitella hänelle ja jtn yhdessä.
Plus se että lukioelämääni häiritsee hieman se että toinen kaverini on ihastunt minuun.
Voi vitun vittu.
Hän on minua kaksi vuotta vanhempi poika ja minä en nyt haluaisi homoilla hänen kanssaan vaikka pidänkin hänestä. En vain haluaisi murtaa sitä mulkeroa enkä voi puhuakaan asiasta kenellekkään ;____; kaiken lisäksi isosisoni on ihastunut häneenja tietää että kaverini ajattelee vaan mua. Sisko tekee elämästä helvettiä ja uhkaa jatkuvasti kertomalla vanhemmille ja he jos ketkä eivät sitä hyväksy. Lisäksi masennun jatkuvasti yhä syvemmälle vaikka koulutöitä ja uran suunnittelua olen ahkerasti ehtiny tehä.
Auttakaa, en jaksa enää tätä. Kavereita ei ole ja yksi ainoa on munan perässä. Voi vitun vittu.

11420 - 23.4.2013 (arvosana: -11)

Luulisi ettei aikuiskoulutuksessa olisi enää näitä LAPSELLISIA kusipäitä, jotka homottelevat ja puhuvat kakkaa seläntakana.


Siis, 35v "mies", homottelee mua, 20v miestä. Mitä ihmettä?
Luulisi nyt oikeasti että tuossa iässä olisi jo kypsä mutta ei!
Kokeilenpa olla AIKUINEN ja kertoa hänelle että voisiko lopettaa tuon homottelun ja lapsellisen käyttäytymisen... siinä käy joko niin että repii naamaansa kahta kauheammin tai sitten lopettaa kokonaan. Sinänsä ei haittaa tuo homottelu mutta saatana, 35v mies... Voiko olla latvasta noin laho?

11416 - 23.4.2013 (arvosana: -90)

vituttaa ku pitäs lukee pääsykokeisiin mut kämppis lintsaa töistä ja metelöi niin paljon etten voi keskittyä

11415 - 22.4.2013 (arvosana: -55)

Vituttaa, kun ei saa olla oma ittensä, KOSKAAN ! Olis ihana näyttää muille minkälainen oikeesti oon, mutta rn vaan voi, koko luokka hakkais mut yhdessä tuumin. En jaksa kauaa, pitää ajatella, että VAAN kaks vuotta ja sekin on liikaa... No vittu ei paljoo kinnosta ne epävarmat wannabeteinit mun luokalla, onneks oon ite vähän viisaampi ja kypsempi ja arvokkaampi, sillä ajatuksella mennään sitten vaan eteenpäin... Huomenna taas nähään vitun saatanan kusipää paskiaiset, jotka joutais alimpaan helvettiin ! Vitun lapselliset kakarat, pennut, vitun mulkunnuolijapissikset ja runkkaajat, seeya tomorrow !!

11414 - 22.4.2013 (arvosana: -30)

Vituttaa ahdistuskohtaukset, yksinäisyys, yli vuoden mittanen masennus josta en kellekkään ole ikinä kertonut, enkä tule kertomaan. Vituttaa myös luokkalaiset, jotka eivät osaa muuta kuin jättää porukasta pellolle ja huudella perään. Tänäänkin sain kuulla monta mukavaa "läski", "vitun saamaton paska", "kerjää vaa verta nenästään"- huutoa. En edes itse oikeastaan ymmärrä että mistä kaikki lähti, koska en ole mitenkään erityisen ylipainonen, tai epäystävällinen. Muhun tosin saattaa olla vaikeeta tutustua, kun ei enää oikeestaan pysty luottamaan kehenkään.

Kuitenkin, kiitos näitten ihmisten musta tuntuu että oon saamassa jonkun näkösen syömishäiriön, kun ei tässä enää pysty luottamaan itteensä missään kannassa. Koulun ruokalaan meno, ja siellä syöminen ahdistaa älyttömästi, eikä sille enää voi mitään. Tuntuu että elämä valuu hukkaan kun kattoo miten ilosia ja onnistuneita muut on omissa elämissään, kun eiväthän he ajattele muuta kun sitä omaa napaansa, niin tuskin niitä huoliakaan niin paljon on.

Ja tästä päästäänkin varmaan miljoonanteen sadanteen tuhanteen probleemaan josta joutuu kärsimään. Ite on aina ollut pakko ajatella että muilla on hyvä olla, ja että kaikki on varmasti hyvin kaikilla, ennenku voin ite rauhottua ja keskittyä itteeni. Eli toisin sanoen ei mulla edes koskaan ole aikaa ollutkaa itelleni. Vituttaa että joutuu huolehtimaan ihmisistä joista ei välitä hevonvittua.

Näihin ihmisiin lukeutuu myös kaksi juoppoa vanhempaani, joiden jokaisen sotkun joudun korjaamaan ja joiden jokaiset krapulavuodatukset joudun kuuntelemaan, ihan sama olisiko minulla ollut jotain muutakin tekemistä kuin vahtia ettei ne sytytä taloa tuleen tai toinen niistä käy päälle kun nukkuu.
Meinasin sanoa ikäni mut empä sitte taidakkaan. No heippavaan sitte

11392 - 18.4.2013 (arvosana: -48)

Vituttaa kun työntekijät vaan valittaa kaikesta eikä mikään kelpaa! Ihmisiä on työttömänä ja elää köyhyydessä ja meillä saa palkkaa helposta hommasta kahden tonnin pintaan ja itketään vaan.

Vittu.

Ja toimitusjohtaja! Helvetin helvetin helvetti, voisi joko opetella tuntemaan työntekijänsä tai sitten olla puuttumatta henkilöstöjohtamiseen.

Tässä työpaikassa se paskasin paikka on esimiehillä. Kiitos.

11386 - 16.4.2013 (arvosana: -15)

Vituttaa. Niinkuin varmaan suurimmalla osalla täällä käyvistä, minullakaan ei ole paljoa sosiaalisia kontakteja. Oikeastaan ainoat kontaktini ovat sukulaisuuden takia olemassa olevat suhteet vanhempiin ja sisaruksiin + muihn sukulaisiin. Kenenkään perheenjäseneni kanssa en tule toimeen, sillä muut elävät kivikauden maailmankuvan mukaisesti ja itse olen yrittänyt kiskoa itseni tuosta kaivosta takaisin maanpinnalle sivistykseen. Koulussa on "kavereita", mutta myönnetään, aika roikkumalla niissä joudun niiden kanssa kyllä olemaan. Esimerkkinä, jos istun käytävällä yksin, niin kukaan ei varmasti istu viereeni, vaan saan itse siirtää itseni kavereideni luokse.
Miksi näin sitten on? Eskarissa ja ala-asteella olin luokan suosituimmasta päästä, sillä olen perusluonteeltani iloinen ja puhelias, ehkä jonkun mielestä vähän "hössöttäjä", mutta kuitenkin hyvässä mielessä. Tulin kaikkien kanssa toimeen osittain myös sovittelevan luonteeni takia. Yläasteelle siirryttäessä usea hyvä kaverisuhde kariutui yksinkertaisesti laiskuuteen pitää yhteyttä, kun osa meni eri kouluun kuin minä. Yläasteen aikana sairastuin vaikeaan sairauteen, jonka takia aloin eristäytyä muista. Ihmettelen edelleen, miten kukaan ei koskaan osannut kysyä, onko mulla kaikki hyvin? Olin tuolloin todella huonossa kunnossa henkisesti ja sairauden takia myös fyysinen puoli alkoi heikentyä. Mielenterveys romahti lopullisesti, kun minusta lähti juoruja liikkeelle koulussa. Käytin muka huumeita ja viiltelin. Kaverisuhteet joista olin jaksanut pitää kiinni tuohon asti olivat olleet jo kauan epätyydyttäviä. Minua hyväksikäytettiin erilaisten töiden muodossa ja rahallisesti. Jos jollain "ystävääni" teki mieli karkkipussia, sai minut lähettää kauppaan hakemaan sellaisen. En voinut vastustella, sillä muuten olisin jäänyt aivan yksin. Jouduin myös lainaamaan rahaa ja toimimaan pankkina muille. Minulle sai huutaa ja raivota, mutta itse sain pelkästä aivastuksesta vihaisia katseita. Minua kiristettiin ja uhkailtiin. Lopulta annoin periksi ja jäin yksin.
Vieläkään en ole ymmärtänyt miten ihminen voi olla niin paha toista ihmistä kohtaan. Ystäviä ei ole eikä tarvitse tullakaan, sillä en luota enää kehenkään muuhun kuin itseeeni. Olen itseni paras ja ainoa ystävä. Olen miettinyt mikä sosiaalinen sääntö pakottaa ihmiselle vähintään sen 15 ystävää, tai muuten puhutaan epäsosiaalisesta tapauksesta. Jaa-a.

11384 - 16.4.2013 (arvosana: -48)

Olis mahtavaa pärjätä ilman sosiaalisia kontakteja.

Kaikki tää saatanan ihmissuhteiden ja sanomattomien sääntöjen kanssa pelleily ottaa jo niin päähän. Aina sitä lopulta päätyy omasta tahdostaan yksin, kun ei jaksa koko ajan taistella ja yrittää ymmärtää. Ei varmaankaan kuulosta kovin traagiselta, mutta sosiaalisten tilanteiden pelko ja lukuiset traumat (sos. tilanteista) on olleet pienimuotoinen haaste uudessa ympäristössä. Hoidon piiriin kuulun ja hoitoa oon saanut, mutta ne on olleet vaan jotain kusista keskustelupaskaa, joka ei varsinaisesti ainakaan mulla auta. Se mitä tarvisin, olis innostavia ja kestäviä sosiaalisia suhteita. Yksittäisiä hyviä hetkiä tiettyjen ihmisten kanssa on ollut, mutta sillon kun paska olo tulee, ei kukaan pahemmin jaksa kiinnostua. Ihmiset osaa olla joskus varsin väsyttäviä siinä mielessä. Aina niitä pitäis miellyttää ja aina pitäis osata viihdyttää ja pitää keskustelu mielenkiintoisena. Kyllähän se hyvinä päivinä onnistuu, mutta kun mä tarvisin itse sitä tukea lähiympäristöstä niin paljon, nyt kun kaikki asiat on murroksessa. Eikä kyse ole siitä, etteikö ne muka tietäisi. Kyllä mä olen niille kaikesta ahdistuksesta ja muusta paskasta kertonut, mutta tuntuu olevan niin kovin kiire keskittyä omiin asioihin, tai sitten porukka ei vaan ymmärrä omaa rooliansa tässä. Mä arvostaisin, jos siitä edes kerran tai pari kysyis, ja keskittyis kunnolla siihen eikä vaihtais heti aihetta. Mä haluan että ne ymmärtää, koska mä tarvitsen tukea nyt enemmän kuin koskaan. Mutta ei. Kiirettä pitää, ja ilmeisesti ne ei halua, että mä tartutan tätä mielentilaa niihin. En kyllä tiedä.