9429 - 7.8.2012 (arvosana: -63)

Mua vituttaa se, että en enää tunne mitään muutakuin vitutusta. Turhautuneisuutta. Mun pitäisi tuntea empatiaa, olin ennen liiankin empaattinen. Nyt ajattelen kaiken vain terveellä järjellä. Kipukin on hetkellistä ja etsin sitä joka paikasta. Mikä hyvänsä, missä voin tuntea jotain, vihaa, surua, iloa. IHAN MITÄ HYVÄNSÄ on hyvä asia.
Ja kaiken huipuksi pystyn analysoimaan kaiken ja tiedän mistä se johtuu, eli siis tuskin mikään psykiatri tähän auttais.
Mä voisin pyrkiä teatterikorkeaan tällä esityksellä, mitä oon elänyt viimeiset kolme vuotta. Kukaan ei usko mua.
Kerroin kolme vuotta sitten parhaalle kaverilleni äidin alkoholi ongelmista = Hän ei uskonut, koska hänen porukkansa olivat eroamassa. Kerroin uudestaan kaikille kolmelle parhaalle ystävälleni=Yksi käsitti ongelman, muut eivät usko. Pitävät vain teiniangstina, koska en anna sen näkyä. Totuus on, että äiti on ollut alkoholisti jo vuosia ja koko perhe on kärsinyt siitä, koko suku on riidoissa ja isälläkin alkaa mennä hermot =Isäkin on joskus vapaailtaisin humalassa, mikä sattuu ihan helvetisti.
No, ehkä minua uskotaan, kun hyppään jonain päivänä sillalta.