9164 - 4.7.2012 (arvosana: -28)

Nuo lääkärit ja muut yrittää väkisi kehittää mulle jotain ongelmaa siitä, että mulla ei oo kavereita, tai siitä että mun äiti on juoppo. Eikö ne tajua, että pääongelma on vain ja ainoostaan mun luihin ja ytimiin ulottuva sairaalloinen rumuus?

Se että mun äiti on juoppo, ei estä mua menemästä lenkille, kuten ei kaverittomuuskaan. Kun on pakko mennä kauppaan, en matkan aikana sure sitä, kuinka juoppo äitini on, tai sitä, että joudun menemään sinne yksin. Kun istuin koulun penkillä paniikin partaalla, en tullut edes ajatelleeksi äitini juoppoutta. Enkä välitunneilla surrut sitä, että kyyhötin yksin rappusilla. Ei. Ainoa mikä haittaa, on mun ulkonäkö. Eikä se haittaa vaan mua, vaan myös muita. \"Ulkonäöllä ei ole väliä, mutta enpä taida itse tutustua tuohon.\"

Mikä ongelma kaikilla on rumuuden tunnustamisessa aidoksi ongelmaksi? Miksi se on niin vaikea myöntää? Luulisi rumuuden ongelmaisuuden olevan helppoa myöntää, kun ei ole itse ruma - mutta näköjään asia on juuri toisin päin.

Ongelmaani vähätteleviä kommentteja ja hyödyttömiä vinkkejä (\"meikkaa pikkasen, niin kyllä se siitä\") odotellessa. Ai niin, ja kertokaa vielä, että mulla on vaan huono asenne. Joo siitähän kaikki ongelmat lähtee. Mutta kylläpä vaan huonoasenteisilla normaalinnäköisillä ihmisillä on asiat hyvin. Tunnustakaa jo vihdoin ja viimein, että naama ratkaisee. Tai tulkaa miehet kertomaan, kuinka olette maailman onnellisimpia naisen kanssa, jonka naaman katsominen kuvottaa teitä. Sitten muutan mielipidettäni. \"Omasta itestä ja asenteesta kaikki on kiinni\" on jo niin kuultu juttu. No mistähän se asenne sitten on kiinni? Joo älkää tulko selittää sankaritarinoita siitä, miten hyväksytte ittenne, vaikka ette olekaan täydellisiä. No ei kukaan ole. Mutta harva on ruma.