5762 - 8.5.2011 (arvosana: -54)

Ottaa pattiin olla ruma, ja sit ku siit valittaa (turhaa, tiietään, mut en oo kyl sit ainoo, joka tääl valittaa turhaan; ja itse asias kyllä tää marmattaminen hieman auttaa itseeni, vaikka tähän itse ongelmaan ei tehoakaan), ni joku ei-ruma ihminen tulee toteemaan, että senkus hyväksyt ittes, helppoa (joo, onhan se helppoa, jos ei ole ruma) ja että kuinka kukaan ei oo kaikkien mielestä ruma (joo, eli mun pitäs olla ilonen, jos joku poikkeustapaus pitää mua hyvännäkösenä, vaikka näytän mieheltä; ei mua kyl paljoo ilahduta, jos musta kiinnostuu homomiehet tai tytöt)... Seki kyl ärsyttää, et se on ihan totta, että valittaminen ei auta... Mitä mä oikein kuvittelen, että ihmisten sääli, myötätunto tai ymmärtäminen jotenki "parantaa" mut rumuudesta? Kaikki latteudet, kauneus on katsojan silmissä, luonne on tärkein ja mitä niit viel on... är. Joku väittää, että ne on rumien keksimiä, mutta mä rumana kyllä kauhistelen tollasii sanontoja, luulenpa, että ennemminkin ei-rumat uskoo noihin, koska ne ottaa ulkonäkönsä itsestäänselvyytenä eikä tajuu sen merkityst. Luulevat, että ovat luonteensa ja täysin omien ansioitten vuoks saaneet kaiken, mitä ovatkaan saaneet. Kun joku sanoo "mun poikaystävä tykkää musta, vaikka oon läski", nii mua ärsyttää niin... Pystyiskö kukaan sanomaan rehellisesti "mun poikaystävä tykkää musta, vaikka hän pitää mua rumana". No sitähän mäkin, ja sori ku syyllistän, mutta ku ärsyttää... Ehkä se sun poikaystäväskään ei tykkää susta, vaikka oot läski, vaan ehkä se just sen takii tykkää susta... ja niin edelleen... Ihmiset luulee hyväksyvänsä ittesä, vaikka oikeesti ei oo mitää hyväksyttävää, kun ei ole edes ruma. Että hyväksy ittes iha oikeesti ja tuu sitte sanoo mulle, että hyväksy ittes. Kiitos...