5753 - 7.5.2011 (arvosana: -11)

Nyt vituttaa niin saatanasti. Vituttaa, että olen tämmöinen saamaton ja niin pirun sopimaton. Sitä viettää elämäänsä onnellisena dataillen ja unohtaen ne oikeat kaverit. Sitten pitää tulla se päivä, se yksi päivä, jolloin huomaa, että ei saatana mulla on tylsää. Ei helvetti, että mun elämä on tylsää. Enää ei jaksa tätä samaa, mutta vituttaa, kun tuntuu, että se on liian myöhäistä nyt.

Miksen pysty tekemään mitään kohtuudella? Miksen kyennyt olemaan olematta niin paljon koneella? Miksen kyennyt nauttimaan samoista asioista mistä muut - asioista joiden pariin nyt kaipaan. Miksi ne eivät ennen kelvanneet? Miksen vittu ymmärtänyt kuinka helvetin hyviä kavereita mulla oli. Miksen tajunnut kuinka paljon ne uhrasivat vuokseni, miksi olin niin saatanan itsekäs. Miksen lähtenyt baanalle, kun pyysivät. Mikä tässä koneessa edes silloin kiehtoi?

Voi vittu, kun pitää olla tämmöinen addiktiviinen ihminen. Voi vittu, kun en vain alkanut silloin joskus aikaa sitten vetämään päätä täyteen. Vittu antaisin savuttomuutenikin pois päästäkseni tästä helvetin jamasta jonnekin muualle. Laitan vaikka tuhat mörköä huuleen. Olisi vain pitänyt maksaa se pieni hinta siitä, että pääsisi piireihin sisään. Vanhemmat olisi mitään sanoneet.

Ja ne sosiaaliset kanssakäymiset, mitä tuolla elämässä tapahtuu, nekin katoaa, kun tästä paetaan lomille. Helvetin helvetti, ei edes kesätöitä löytänyt. Muut saa kirjeitä kasapäin paikoista jonne eivät ole edes itse hakeneet, mutta vittu minä en pääse edes haastatteluun, vaikka on hakemalla haettu. Kyllä se on niin saatanan selvää, että vaikka hoidan aina kaikki työni tunnollisesti ja valittamatta, ei sitä paikkaa löydy, jos ei satu hakemaan vanhempien kaverille töihin tai työnantaja on joku vanha juomakaveri. Ei löydy paikkaa edes hanttihommiin, ei vaikka todistus on täynnä ysejä ja kymppejä. Kyllä sitä joskus on naiivi.

Ja sitten piti vielä vittu ihastua. Ja tietenkin se on juuri sellainen ihminen, joka on siellä sosiaalisen hierarkian kärkipäässä - ihminen johon ei ole edes toivoa. En vittu ymmärrä itseäni, miksen voi tyytyä huonompaan. On se kumma, että aina pitää liian ylös kurottaa. Tämä ihminen hipaisi ohimennen vahingossa ja olin sen jälkeen onneni kukkuloilla pari päivää. Ei helvetti mitä touhua, tätä säälittävää porua.

Tuntuu muutenkin niin helvetin väärältä koittaa varastaa katsetta. Kurkkii jostain raoista, jos saisi pienen vilkaisun ihmisen kasvoista. On kai se nyt ihan vitun varmaa, että kun se tuon huomaa, niin mahdollisuuksia on yhä vähemmän. Vittu mikä peelo!

Vituttaa. Joskus oli turvana se, että saattoi sanoa itselleen: "Näytät paremmalta sitten, kun alat treenaamaan." No näytänkö? En. Täysin samalla naamalla tässä mennään, täysin yhtä valju persoona. Liian hiljainen, liian tylsä. Vielä pahempaa on se, että ellen etsi vaimoa jostain maan mudista, en voi ikinä tuntea ansaitsevani häntä. Kai sen naisen, jota "rakastaa", en sano että olisin ikinä rakastanut - en tiedä, pitäisi olla omiin silmiin täydellinen? Edes jollain tapaa itselle liian hyvä? Miten muuten sitä pärjää. "Kulta, näytänkö hyvältä?" vastaan "Noh, olit semmonen keskivaiheilla, niin attelin et olisit sopiva mul, nii ihan ok, mut on tuola kadul siis parempiiki."

Voi helvetti. Onhan noita ottajiakin ollut, kun nyt ajattelen. On tullut jokaiselle sanottu ei. Perse. Eivät olleet mieleeni ensisilmäyksellä ja heti olin torjumassa. On se ihme kuinka tyhmä saattaa olla. Varmaan vienyt päivät ja viikot kerätä rohkeutta ja itse vain tylyimmällä mahdollisella tavalla tyrmännyt. Jos en itse anna mahdollisuuksia muille, miten muut voisivat antaa minulle?

Noh, onhan tässä koko elämä edessä, mutta kyllä nyt ahdistaa ja vituttaa. Katumus on aivan helvetin epähedelmällinen tila. En ole ikinä elämässäni, en ikinä, kaivannut kouluun, mutta nyt loma pelottaa. Ei se ole loputtoman pitkä, mutta vie aivan liikaa voimia luovia läpi. Pitäisi löytää jotain tekemistä: toivottavasti löytyy. Toivottavasti unelmieni nainen kadottaa hohtonsa. Salaa toivon myös ettei löytäisi ketään.