4691 - 31.10.2010 (arvosana: -35)

Toiseksijääminen vituttaa aivan saatanasti.

Olen koko elämäni aikana joutunut tyytymään toiseksi jäämiseen, enkä todellakaan aina ihan toiseksi, vaan olen yleensä siellä listan pohjilla.

Vanhempani ovat melko vanhoja, olen perheen nuorin ja ainoa joka asuu enää kotona, olen tähän ihan tyytyväinen, enkä kaipaisi muita sisaruksiani tänne enää asumaan.

Suurin osa suvustani ovat uskovaisia, ja melko aktiivisia menoissaan, isäukkoni on saanut isosiskoni käännytettyä ja vihaan häntä erittäin paljon siitä. Hän ei luota mihinkään mitä teen, ja epäilee minua jatkuvasti ties mitä pienestä erheestä tai käytöstavasta. Hän on kerran lyönyt minua, ei tämä tosin mikään iso asia ole, mutta olen siitäkin vielä raivoissani. Ja raivo, isälläni on jonkin sortin hoitamaton agressio-ongelma ja olen joutunut siitä monta kertaa kärsimään.

Pääsin peruskoulun läpi tyydyttävin arvosanoin, mielestäni se oli yhtä helvettiä etenkin sadistisen luokanvalvojan - oikeasti sadistisen, ei sillain teinityyliin "vittu toi on kauhee ämmä, takavarikoi mun puhelimen!", - vaan hän nautti siitä kun pääsi rankaisemaan meitä ties mistä pienestä häirinnästä.

Ymmärrän, että sillein meistä oltaisiin koulutettu nöyrempiä, mutta itse vihaan auktoriteettiä yli kaiken.

Olin ihastunut yhteen tyttöön silloin peruskoulussa, mutta hän ei kovinkaan paljoa huomioinut minua vaikka tiesi mitä häntä kohtaan tunsin. No enpä paljoa itseäni pakottanut esille, mutta pian hän alkoi käyttäytyä vähän kiinnostuneemmin minua kohtaan.

Sitten tuli kilpailijat, ne, joilla oli rahaa kuin roskaa ja omistivat mopon. Tämä naishenkilö alkoi tietysti kiehnäämään niitten kanssa kuin mikäkin lutka. Sehän hurmaa kaikki naiset, raha ja kapinallisuus. Yritin kuitenkin vielä vähän päästä eteenpäin, mutta pian nekin unelmat murskautuivat ja en ole tähän huoraan ottanut yhteyttä penniäkään peruskoulun jälkeen.

Jatkoin ammattikouluun elektroniikka-asentajaksi. Luokkani on nyt mitä on, siihen tarpeeksi tyytyväinen. Vihaan vain herätä kuuden aikaan aamulla, kun muut luokkalaiseni voivat herätä tuntia myöhemmin, koska he asuvat lähempänä.

En ole koskaan voittanut mitään kilpaa, ellei puhuta näistä pienistä videopelissä käydyistä minitaisteluista sen muusta turhasta. Osaan kyllä väitellä, mutta en samanikäisten kanssa, teineillä kun on niin järjettömät ja mitättömät argumentointikyvyt.

Minulla on laaja kaveripiiri, mutta minua ei koskaan kutsuta mihinkään erikoiseen tapahtumaan, ja joskus pari kaveria saattavat kutsua käymään tupakalla, mutta tunnen itseni kuitenkin ulkopuoliseksi "kylillä".

En ole ikinä avautunut mistään kenellekkään, puhun joko asiaa tai kerron jotain hauskaa tuttavilleni. Vanhemmille en kovin paljoa tykkää puhua, emmekä vietä aikaa yhdessä muuta kuin automatkoilla tai muissa samanlaisissa tilanteissa.

Vanhempani ovat työttömiä ja todella nuukia joka asiassa, he joko tekevät pihatöitä päivät pitkät tai keskustelevat, lukevat, katselevat, kuuntelevat kristinuskoon viittaavia asioita, joskus he kyllä katsovat subilta tai muulta kanavalta jotain leffaa ennenkuin painuvat pehkuihin.

En tiedä kuinka paha asia on 16-vuotiaalle, ettei ole elämässään koskaan harrastanut seksiä tai seurustellut, olen nuoleskellut joskus humaltuneessa tilassa hyvän tutun kanssa, mutta sen enempää en ole kylläkään tehnyt.

Viime keväällä tuli minulle tutuksi huumausaine nimeltä kannabis. Tosin itse sanoisin sitä päihteeksi kuten alkoholi, koska kokeneena käyttäjänä voin puolustaa sitä sen verran, että vaikutus on lyhytkestoisempi ja lievempi kuin alkoholilla.

Olen nyt muutaman kuukauden poltellut sitä silloin tällöin eikä se ole juurikaan vaikuttanut jokapäiväiseen arkeen sen enempää kuin joka viikonloppuinen ryyppääminen tai normaali eläminen.

Aloin 13-vuotiaasta polttamaan tupakkaa, ja poltan nykyään n. ½-1 askia päivässä.

Mikä minua vituttaa on se, että olen aina joutunut olemaan se, jolla on kaikkea vähiten ja kärsii eniten. Kavereillani on normaalit vanhemmat, paljon rikkaammat perheet ja enemmän tuttavuuksia.

Enemmän vituttaa se jos joku tähän vastaisi "Valitat tuollaista vaikket tiedä miten hyvin sinulla menee! Ajattele minkälaista ihmisillä on kehitysmaissa!"

Siis jumalauta, siellähän on niitä ihmisiä monia satoja, ja he elävät samassa yhteisössä, missä ei paljoa sen rikkaampia asustele. Mutta täällä joutuu kärsimään siitä yksin, eikä ole mitään kohtalotoveria jonka kanssa jakaa vitutusta.

Vihaan ihmisiä, mutta en muille eläimille haluaisi mitään pahaa. Ja minun mielestäni olis parempi että kaikki ihmiset kuolisi (minä mukaanlukien) tältä planeetalta niin pian kuin mahdollista. Aivan järjetöntä paskaa meneillään tälläkin hetkellä. Ja ne kaikki "hyvikset" sun muut ovat täysiä tekopyhiä paskoja.

Olen välillä vainoharhainen, enkä saa nukuttua kun avaan silmäni heti pienestäkin narinasta tai töpäyksestä. Se todella pistää vituttamaan muutaman yön jälkeen.

Yksi kaverini, jonka perhe on selvästi yli keskitason, ja hänelläkin on ties minkälaiset hyperelektroniikkalaitteet mukanaan, sanoi kerran että on masentunut ja elämä potkii päähän. Hän joutui sitten käymään siitä psykologilla ja hänellä on nyt todettu masennus ja unihäiriö. HAHHAHHA! Säälittävää huomiohuorausta ja itsesääliä.

Ei sellasia mielisairauksia ole edes olemassa, ja niihin viittoaminen joissain väittelyissä, esim. "En miä voi ku mulla on se *mielisairaus*!!" on täyttä paskapuhetta.

Jos itse kertoisin jollekkin kallonkutistajalle, heittäisivät ne minut varmaan suljetulle osastolle. Ja miksi vitussa pitäisi mennä avautumaan sitten jollekkin ammattilaisauttajalle kun siitä saa vaan hullun leiman. Ja joutuu popsimaan orjalääkkeitä.

Pyh mitä kuraa.

Muutenkin täällä ihmiset yrittää väkisin vääntää draamaa kaikesta ja avautuvat jatkuvasti.

Tämä on elämäni ensimmäinen avautuminen, ja teen sen anonyyminä koska mielestäni se on todella noloa mennä avautumaan itsenään jollekkin henkilölle/ryhmälle/itsekseen julkisella paikalla.