2288 - 31.12.2009 (arvosana: -39)

Niin. Ehkä mä koetan sitten kirjoittaa tänne, kun en saa ajatuksiani koskaan järjestykseen, en saa puhuttua. Saa nähä miten paljon sitten tulenkaan kirjoittamaan..

Ei mun elämä nyt niin perseestä ole. Mä jaksan olla iloinen aika-ajoin. Mulla on ystäviä, ja mä pidän itseäni ihan yllättävän viehättävänä, nykyään. Tosin, ehkä mulla ois sit kaikki muutkin hyvin, jos vaan osaisin lopettaa tän itsekriittisyyden. Mä tiedän järjellä, etten ole ylipainoinen, 45 kiloa on minunkin mittaiselle vähän liian vähän, mutta en mahda sille mitään että peilistä näen ison kasan läskiä ja paskaa. Mutta se siitä.

Eniten mua vituttaa se tosiseikka, et mä en koskaan pysty olemaan terve. Mä en oo koskaan saanu elää normaalin nuoren elämää, joo, mä ryyppään ja poltan ja oon paljon siellä täällä ja juuri 18 täyttäneenä baareissa olen joka viikonloppu, kavereita on jne, mut mä en oo enää mä. Mun sairauksista on tullu mun identiteetti, mä määrittelen itteni mun sairauksien kautta. Reuma ja crohnin tauti on tehny kyllä tehtävänsä, siihen päällehän on sitten vielä anemia, alkava luukato ja kaikkee muuta pientä paskaa. Kukaan mun kavereista ei oikeasti ymmärrä miten paljon paskaa nää sairaudet on tehny mulle. Kukaan ei tuu koskaan tajuamaan. Enkä mä siitä ketään syytä, eihä sitä tajua ennenkuin sen kokee itse. Silti haluaisin vaan jonku ymmärtävän.

Äiti. Joo, rakastan äitiä, mut omalta osaltaa mun itsetuntoa on eniten syöny mun äiti. Suoraan sanottuna, se ei usko että musta koskaan tulee mitään, oon vaa kasa paskaa hänen mielestää. Ja joo annan anteeksi, eihän se tiedä että mä olen 24/7 ihan helvetin kipeä, kun en sitä äänee sano. Mut sen mä tiedän että jos sanoisin, nii mä valittaisin, olisin säälittävä marttyyri. Kunnon dilemma, nytku en sano sitä ääneen, oon vaa mukamas perusluonteeltani kärttyinen ja laiska. Kuka voi rehellisesti sanoo että tekee mieli tehä jotain, ku jokane liike sattuu niin maan perkeleesti. Muhun sattuu tälläki hetkellä ku kirjotan tätä. Koulu on menny päin persettä, kun sattuu kävellä kouluu, ja kun sattuu kokoajan, se väsyttää, henkisesti ja fyysisesti. En mä ihan vielä masentunut ole, en ainakaa myönnä, mutta sitä kohti ollaan komeasti matkalla.

Mä rakastin kerran yhtä jätkää. Se on kuollut nyt. Tehny itsarin. Rakastin monta vuotta sitä jätkää, rakastan vieläkin. Mulla on niin kamala ikävä sitä, ensirakkautta. Mä oon viimeviikot miettiny miten paljon mulla oikeesti onkaa sitä ikävä, en tiedä onko mun pää vihdoin selventymässä vai ollaanko vieläkin matkalla sinne hämärän rajamaille missä oon viettäny jo liian kauan. Ikävä on niin suuri.

Mä oon pakkomielteisesti ajatellut yhtä jätkää siitä asti ku oon sen tavannu, ennenku tutustuttii, tiesin missä se asuu (sattumalta tosin, en mä mikää stalkkeri ole) jne. Mä luulin, että oon rakastunu siihe, ja mein juttu on ollu aina pientä on-offia, vähintään kavereita ollaan kokoajan oltu. Nyt ollaan taas vakavoitumassa, seurustellaan, mut en enää tiedä rakastanko mä sitä. Mä viihdyn sen seurassa, se saa mut nauramaan, se on komea ja seksikäs, mut.. joku vaan on nyt et en oo varma meistä. En tiedä, ehkä tämä jätkä on ottanu tavallaan sen mun ensirakkauden paikan, tai jotain. Jotain hämärää tässä takana on. Yleensä tämä nykyinen poikaystävä on ollu se joka on alkanu epäröimää, mut jostai syystä mä en ole ollenkaa varma siitä välitänkö mä niin paljon siitä kuin oon itelleni, ja muille, uskotellu.

Ja tällä hetkellä vituttaa, etten VIELÄKÄÄN saanu tota kaikkee paskaa ulos niinku sen haluaisin koko maailmalle huutaa, nii et saisin retardimmatki ymmärtämään miten rikki mä oon sisältä ja miten mä oon väsyny pitään tätä kulissia yllä. Mä en jaksa enää.
Tai nyt jauhoin paskaa, jaksan mä. Mun on vaan nii vaikee jaksaa. En tiedä. HALUAN HUUTAA.

Kiitos jos joku jaksoi lukea, isompi kiitos jos joku ymmärtää miten vaikea on ihmisen olla ja miten sekaisin ajatukset on.