14011 - 10.4.2017 (arvosana: -44)

Ainahan elämässä on parmepia ja huonompia aikoja, mutta...
Lapsuuden jälkeen, kun kasvoin mopoikään, meni kaikkia hienosti. Oli kesätöitä, kavereita ja tyttöystävä. Käytiin konserteissa ja rällätiin. Sitten, omasta typeryydestä, kaikki meni vituiks.
Kusi nous hattuun, olin liian huoleton, itsekäs ja ylimielinen.
Tyttö käveli pois, kamut feidas, jäin yksin. Vuoden verran ryyppäsin ja mietin asioita.
Ja jukolauta - oon kuin uudesti syntynyt. Ihan oikeasti, ihminen voi muuttua. En tiiä oliko ne ne lääkkeet vai mikä mutta uusi mies olen.

Nyt, muutamia vuosia myöhemmin, mulla on uusia kavereita ja töitä. Mut nehän tietää vaan uuden minän. ja kaikki, jotka ennen tunsin, ei enää juttele. Kai mä vakuutin olevani ihan perseestä.
Vituttaa kun se, mitä meillä ennen oli, oli niin parasta. Nää uudet kamut ei oo niin mukavia, johtunee tästä alakulttuurista. Vituttaa, kun heitin itse kaiken menemään ja nyt voin syyttää vain itseäni. Vaikeaa elää kun vihaa itseään niin paljon. Ei täs muuta.