13888 - 23.10.2016 (arvosana: 7)

Vituttanut kosmisesti koko päivän eikä loppua näy. Kesti näin kauan edes tajuta, mikä tilanteissa niin kovin ottaa päähän.

Kaverit tuntuu päivä päivältä etäisemmiltä; niiden jutut ei kiinnosta mua eikä mun niitä. Tuntuu, että kaikilla on jotain masennusta tai ahdistusta ja se vaan käy pidemmän päälle niin raskaaksi, kun ei enää tiedä, kuinka paljon siinä ihmisessä ja sen jutuissa on sitä itseään ja kuinka paljon sairautta. Monella itsetunto selkeesti ihan nollilla, mutta ei se siinä kohtaa paljon kiinnosta kun ignoorataan tekstiviestejä ja perutaan suunnitelmia. En mä kestä sellaisia ihmissuhteita, joissa joudun koko ajan miettimään, että kelpaanko ja oonko toivottu.

Laihduttaminen etenee hitaammin kuin haluaisin, kun oon vieläkin liian kiinni vanhoissa syömistottumuksissa (lohtu- ja sosiaalinen syöminen). En osaa sanoa ei.

En tiedä pitäisikö lopettaa ranskan opiskelu vai painaa vielä neljä-viisi kuukautta ylioppilaskirjoituksiin asti. Ei kiinnosta, ei huvita, ei haluta. En ymmärrä kielioppia ja vihaan tunteja ryhmän pienuuden takia. En jaksa tehdä läksyjä. Toisaalta numerot ovat olleet ysejä ja kymppejä, vaikka etenkin esseissä on ihan todella tyhmiä juttuja (verbin taivutus unohtunut, ihan perussanat kirjoitettu väärin). En halua puhua opettajalle lopettamisesta, koska tiedän, että se jotenkin onnistuisi painostamaan jatkamaan vaikkei kiinnostaisi. Niin vähän enää aikaa ja sitten saisi jonkun tunnustuksen viiden vuoden aivopiereskelystä, mutta kun ei. Pitäisi tehdä nytkin läksyjä, joita olen vältellyt koko syysloman.

Paska loma olikin. Ei tapahtunut mitään kun en pannut tapahtumaan. Oon vaan niin väsynyt just nyt. Ällöttää ajatus siitä, että joutuu huomenna puhumaan ihmisille. Ällöttää ajatus siitä, että jäisin kotiin vellomaan tähän saatanalliseen yksinäisyyteen ja saamattomuuteen ja epävarmuuteen.