13435 - 16.8.2015 (arvosana: -11)

Ehkä jokunen täältäkin tietää sen fiiliksen kun kaikki ihmiset ympärillä pariutuu ja itse ihmettelet vierestä mieli mustana että mitäs kettua nyt. Toki se on hieno fiilis kun on toisen puolesta oikeasti onnellinen ja toivoo aidosti menestystä ystäville ja heidän parisuhteille, mutta jo pidemmän aikaa mielessäni jyllännyt sellainen tunne että minä en kelpaa kellekään. Ystäviä on reilusti, elämä muutenkin kunnossa ja normaalissa arjessa viihdyn loistavasti. Sitten toisinan tällaisina yksinäisinä iltoina pysähtyy miettimään, että olisihan se mukavaa kun olisi joku kanssani jakamassa tämän elämän. Joku joka matkustaisi samaan suuntaan ja samalle pysäkille. Sanottakoon nyt vielä, että onhan niitä muutamia juttuja ja suhteita ollut takana muutama vuosi sitten, mutta ne ovat kariutuneet aina syystä taikka toisesta.

Suurimpana mysteerinä tässä ongelmassa se, että mistä perhanasta ihmiset löytävät niitä kumppaneitaan...Baareista harvoin tärppää mukaan mitään muuta kuin yhden illan elämän koululaisia ja jos kumppania etsimällä etsii niin ei se siten ainakaan kohdalle osu. Silmät auki avarakatseisena oma itseni olen koittanut elää ja olla, mutta pikkuhiljaa alkaa minunkin silmäluomet painaa ja tekisi mieli pistää kämppään pimennysverhot, lakata puhumasta kenellekään ja elellä yksin muutama vuosi kunnes kukaan ei enää kaipaa. Loppuun vielä: pitkää kiinni kumppaneistanne sillä olette onnekkaassa asemassa.