12959 - 6.12.2014 (arvosana: -7)

Vituttaa kun oon niin raukkamainen ja säälittävä, etten pysty kellekkää kertoo mun huolist ja ongelmist ja murheist. Mä tiiän et voin luottaa mun vanhempiin, sisaruksiin ja kavereihin mut siltikin aina kun joku kysyy miten mul menee tai onks mul kaikki ok, niin mä vaan esitän niiku kaikki olis todella hyvin. Mä kyl haluaisin kertoo jollekin ja joskus oon yrittäny mut sitte muuttanu mieltä. Mä en oo varma pelkäänkö sitä et jos kerron jolleki, se levittää tietoo vai sitä et jos kerron jolleki, se vaan jotenkin sit... en mä tiiä... pettyis muhun?

Mä tiiän et kaikki pitää mua onnellisena ja iloisena ihmisenä. Tosi usein joku kysyy multa miten pystyn aina olee nii pirtee ja ilonen vaik mitä tapahtuis. Mulle on sanottu et en vaikuta koskaan olevan surullinen tai masentunu. Kaverit on myös sanonu mulle, et ne ei oo ikin nähny mua vihasena tai ärtyneenä vaikka m voisin ihan hyvin olla. Mut silti kaverit sanoo et mä valitan joskus aika paljon pienist asioist.

Ehkä siks aina kun mä avaudun vähän sanomal vaik et haluisin olla ihan joku eri ihminen tai et olis kiva karata kotoo joskus, nii kukaan mun kaveri ei vaikuta ottavan sitä tosissaa. Sen takii mä varmaan en uskalla avautuu - pelkään et mun avautuminen tyrmätään heti alkuun. Nykyään oon alkanu piilotella tyylii kaikkii mun tunteit paitsi iloo ja sellasta 'positiivistä'. Jos muhu sattuu nii oon niiku ei sattuis yhtää, jos oon vihanen tai ärsyyntyny esitän ihan normaalii, jos oon surullinen mä koetan saada itteeni hymyilemää.

Miten helvetis voisin kertoo ees jotain jolleki? Mä haluisin puhuu mun murheist tai tunteist tai jostain mutkun en saa suuta avattuu.