11656 - 5.6.2013 (arvosana: -28)

Tjaaah, jos nyt kerrankin yrittäisi yön pimeinä tunteina saada itseään vähän purettua...
Asioiden alkutekijöistä ei ole enää hajuakaan, mutta koitetaan saada tämän hetken asiat sanotuksi.
Omaan ainakin sitoutumiskammoa, välillä vaikeitakin masennusoireita, yleistä tunneköyhyyttä. Itsetunto ollut aivan olematon niin kauan kuin muistan.
Tunneköyhyydestä. Välillä empaattisuuteni on aivan käsittämättömän korkea, ja toisena hetkenä pahempaa kyynikkoa saa etsiä. Tässä noin vuoden parisuhteen jälkeen (ja jatkuvasti vähentyneen yhteydenpidon) olen päättänyt/tajunnut/tai_jotain_vastaavaa että rakkaus ei ole minulle. En oikeastaan ymmärrä koko juttua, mikä siinä on niin ihmeellistä. En kaipaa muuta kuin panopuun. Noh, eipä siitä tytöstä siihenkään ole.
Enpä jaksa mistään masennuksesta sen enempää selostaa, en vitullakaan tiedä mistä sekin on tullut enkä jaksa sillä huomiohuorata.
Jaa, niin. Se itsetunto. Heh, sehän onkin pelkkä vitsi. Omat nimitykset itsestäni kun ovat tasolla "kolmas pyörä", "siivelläeläjä", "loinen" ja "piikki yhteiskunnan selkänahassa".
Kävin pääsykokeissa eilen. Aloin heti sen jälkeen toivomaan etten pääsisi, tai pikemminkin joutuisi sinne opiskelemaan. Pelkään sitoutumista kuin kuolemaa. Huono vertaus, kuolemahan olisi nopein oikotie pois tästä ahdistavasta ja epäoikeudenmukaisesta maailmasta.
Enpä tiedä kyllästyttekö te minuun vai minä teihin, kaikki uudet tuttavuudet unohtuvat parin kuukauden sisään.

Sitten vielä. Vihaan ihmisiä. Ja itseäni. Ja sitä kuinka voi kaksi ajatusmaailmojen ääripäätä olla samassa päässä yhtä aikaa.
Noh, arvataanko vaikka... Olemalla valmis pehmustettuun huoneeseen?