11386 - 16.4.2013 (arvosana: -15)

Vituttaa. Niinkuin varmaan suurimmalla osalla täällä käyvistä, minullakaan ei ole paljoa sosiaalisia kontakteja. Oikeastaan ainoat kontaktini ovat sukulaisuuden takia olemassa olevat suhteet vanhempiin ja sisaruksiin + muihn sukulaisiin. Kenenkään perheenjäseneni kanssa en tule toimeen, sillä muut elävät kivikauden maailmankuvan mukaisesti ja itse olen yrittänyt kiskoa itseni tuosta kaivosta takaisin maanpinnalle sivistykseen. Koulussa on "kavereita", mutta myönnetään, aika roikkumalla niissä joudun niiden kanssa kyllä olemaan. Esimerkkinä, jos istun käytävällä yksin, niin kukaan ei varmasti istu viereeni, vaan saan itse siirtää itseni kavereideni luokse.
Miksi näin sitten on? Eskarissa ja ala-asteella olin luokan suosituimmasta päästä, sillä olen perusluonteeltani iloinen ja puhelias, ehkä jonkun mielestä vähän "hössöttäjä", mutta kuitenkin hyvässä mielessä. Tulin kaikkien kanssa toimeen osittain myös sovittelevan luonteeni takia. Yläasteelle siirryttäessä usea hyvä kaverisuhde kariutui yksinkertaisesti laiskuuteen pitää yhteyttä, kun osa meni eri kouluun kuin minä. Yläasteen aikana sairastuin vaikeaan sairauteen, jonka takia aloin eristäytyä muista. Ihmettelen edelleen, miten kukaan ei koskaan osannut kysyä, onko mulla kaikki hyvin? Olin tuolloin todella huonossa kunnossa henkisesti ja sairauden takia myös fyysinen puoli alkoi heikentyä. Mielenterveys romahti lopullisesti, kun minusta lähti juoruja liikkeelle koulussa. Käytin muka huumeita ja viiltelin. Kaverisuhteet joista olin jaksanut pitää kiinni tuohon asti olivat olleet jo kauan epätyydyttäviä. Minua hyväksikäytettiin erilaisten töiden muodossa ja rahallisesti. Jos jollain "ystävääni" teki mieli karkkipussia, sai minut lähettää kauppaan hakemaan sellaisen. En voinut vastustella, sillä muuten olisin jäänyt aivan yksin. Jouduin myös lainaamaan rahaa ja toimimaan pankkina muille. Minulle sai huutaa ja raivota, mutta itse sain pelkästä aivastuksesta vihaisia katseita. Minua kiristettiin ja uhkailtiin. Lopulta annoin periksi ja jäin yksin.
Vieläkään en ole ymmärtänyt miten ihminen voi olla niin paha toista ihmistä kohtaan. Ystäviä ei ole eikä tarvitse tullakaan, sillä en luota enää kehenkään muuhun kuin itseeeni. Olen itseni paras ja ainoa ystävä. Olen miettinyt mikä sosiaalinen sääntö pakottaa ihmiselle vähintään sen 15 ystävää, tai muuten puhutaan epäsosiaalisesta tapauksesta. Jaa-a.