11384 - 16.4.2013 (arvosana: -48)

Olis mahtavaa pärjätä ilman sosiaalisia kontakteja.

Kaikki tää saatanan ihmissuhteiden ja sanomattomien sääntöjen kanssa pelleily ottaa jo niin päähän. Aina sitä lopulta päätyy omasta tahdostaan yksin, kun ei jaksa koko ajan taistella ja yrittää ymmärtää. Ei varmaankaan kuulosta kovin traagiselta, mutta sosiaalisten tilanteiden pelko ja lukuiset traumat (sos. tilanteista) on olleet pienimuotoinen haaste uudessa ympäristössä. Hoidon piiriin kuulun ja hoitoa oon saanut, mutta ne on olleet vaan jotain kusista keskustelupaskaa, joka ei varsinaisesti ainakaan mulla auta. Se mitä tarvisin, olis innostavia ja kestäviä sosiaalisia suhteita. Yksittäisiä hyviä hetkiä tiettyjen ihmisten kanssa on ollut, mutta sillon kun paska olo tulee, ei kukaan pahemmin jaksa kiinnostua. Ihmiset osaa olla joskus varsin väsyttäviä siinä mielessä. Aina niitä pitäis miellyttää ja aina pitäis osata viihdyttää ja pitää keskustelu mielenkiintoisena. Kyllähän se hyvinä päivinä onnistuu, mutta kun mä tarvisin itse sitä tukea lähiympäristöstä niin paljon, nyt kun kaikki asiat on murroksessa. Eikä kyse ole siitä, etteikö ne muka tietäisi. Kyllä mä olen niille kaikesta ahdistuksesta ja muusta paskasta kertonut, mutta tuntuu olevan niin kovin kiire keskittyä omiin asioihin, tai sitten porukka ei vaan ymmärrä omaa rooliansa tässä. Mä arvostaisin, jos siitä edes kerran tai pari kysyis, ja keskittyis kunnolla siihen eikä vaihtais heti aihetta. Mä haluan että ne ymmärtää, koska mä tarvitsen tukea nyt enemmän kuin koskaan. Mutta ei. Kiirettä pitää, ja ilmeisesti ne ei halua, että mä tartutan tätä mielentilaa niihin. En kyllä tiedä.