11096 - 25.2.2013 (arvosana: -41)

Vituttaa mennyt ja vähän kaikki!
Usko omaan jaksamiseen alkaa rakoilla. Vituttaa tänne kirjoittaminen! Todellakaan ei tee mieli avautua, vaan enemmänkin kääntyä sisäänpäin ja saavuttaa valtaisa viha ulkomaailmaa kohtaan. Ulkomaailmakin osaa vituttaa! Vituttaa myös fakta, että netissä avautuminen todennäköisesti ei tuo helpotusta, vaan enemmänkin lukiessani kommenttiosaston ylimielisyyksiä/henkisiä masturbointitekstejä toisten kustannuksella olotilani on vaan tuskaisempi.

Syytän luokkien 3.-6. ala-asteen opettajaani. Stoori menee näin:
Kyseisen opettajan mielestä oli aina kiva aloittaa päivä morkkaamalla luokan hiljaisinta oppilasta ja suorastaan yllyttää luokkatovereita mukaan koulukiusaamiseen. Eipä kulunut kauaa, kun oleminen silmätikkuna alkoi syödä motivaatiota kaikista kys. opettajan pitämistä tunneista (Lukuaineet ja liikunta). Keskityin koulussa taideaineisiin ja nautin musiikintunneista ja kuvaamataiteen määrästä.(Luokkani oli kuvaamataidepainotteinen). Vapaa-aikani vietin koulun ulkopuolisten kavereiden kanssa, johtuen suuresti koulun sijainnista. (Asuin helvetin kaukana luokkatovereista, toisellapuolella kaupunkia) Tunsin oloni melko ulkopuoliseksi aika-ajoin koulussa. Luokkani oli muuten varsin mukava. kiusaamista koin vain oppitunneilla.


Kaduttaa niin vitusti, etten sillon todellakaan uskaltanut sanoa tähän mitään vastaan, vaan esitin kaiken olevan hyvin. Kuvittelin tällöin kaiken olevan normaalia ja hyväksyttävissä rajoissa. Vaikka samalla en edes osannut käsitellä, kuinka pahalta tämä tuntui ja kuulumattomuuden tunne seurasi pitkälle elämässä.

Yläasteen puolivälin tienoilla nämä tuntemukset alkoivat kääntyä auktoriteettien kyseenalaistamisen suuntaan ja kouluhan tässä kärsi. Motivaatio oli täysin nollassa, poissaoloja kertyi, mutta kuitenkin yhdeksännen luokan keväällä nostin keskiarvoni viiden rajapinnasta seiskaan. Motivaatio ja innostus oli silti poissa. Yhteishaussa en saanut opiskelupaikkaa, vaan jouduin itse omatoimisesti hakemaan kesän loputtua opiskelupaikka toiselta paikkakunnalta. Tietojenkäsittelyn perustutkinnon valitsin, koska tämä oli ainoa jota edes etäisesti sietäisin. Näpertelin koneen kanssa kuitenkin vapaa-ajalla paljon. (Muut jämäpaikat koostuivat puusepästä veneenrakennusalantutkintoon.) Valehtelin itselleni tämän alan sopivan minulle.

Tässä koulussa sitten meni melkein 4 vuotta elämästäni. Olin jonkinkaltainen sekoitus mallioppilasta ja oppilaanohjaajan/kuraattorin painajaista. Poissaoloja kertyi, mutta kuitenkin suoriuduin jokaisesta kokeesta joihin osallistuin mallikkaasti. Vapaa-ajalla tasapainoilin kamppailulajien harjoittamisen ja ajanviettoon silloisen tyttöystävän kanssa. Kuitenkin jo toisella lukukaudella poissaolojen runsautta käytiin läpi monesti ja kuitenkin uskottelin aina kuraattorin/opettajat 'löysäämään köyttä' ja tätä lusmuilukoulunkäyntia ja roolileikkiä jatkui sitten niin pitkään, että opintoja en saisi korvattua millään enää. Kolme ja puolivuotta elämästä hukkaan. Paperin saannin esti suorittamaton liikunnankurssi.

Tällä hetkellä istun himassa pelkkä peruskoulun päättötodistus tutkintona ja ikää 21-vuotta... Mitä tehdä, kun mikään ei tunnu omalta? Koko tekstin ajan teki mieli vetää täysi itsesääli päälle ja tyyliin alkaa pillittää. Koitin pitää tekstin kuitenkin luettavalla tasolla. Teidän iloksennehan nämä ovat täällä!