14959 - 4.6.2024 (arvosana: -9)

Uudet vaatteet pesty pilalle, vituttaa.
Perheenjäsen tulossa kylään, on niin leväperäinen ihminen että ketuttaa jo ajatus siitä sirkuksesta minkä järjestää. Olen yrittänyt etukäteen miettiä miten sanoa asioista suoraan mutta jollain ystävällisellä twistillä. Yksi asia olisi varmaan, että meidän asunto ei ole mikään hotelli jossa ollaan kuin pellossa. Tuntuu tosi nololle sanoa aikuiselle ihmisille perusasioista.

14958 - 25.5.2024 (arvosana: -5)

En pääse eroon kontrolloivasta äidistäni, en edes välien katkaisemisen jälkeen.

Äitini puhuu kuin lapselle, hän kohtelee kuin lasta, lahjoittelee tavaraa jota en tarvitse tai halua, pakotti nuorena ottamaan rahaa vastaan vaikka halusin pärjätä omillani, änkeää monta kertaa vuodessa luokseni ja siivoaa kaikki paikat lattiasta kattoon (asuntoni ei ole sotkuinen. Minun siivoukseni, oli kuinka puhdasta tahansa, ei koskaan kelpaa hänelle!).

Olen normaali työssäkäyvä mies ja pärjään hyvin. Minulla on ystäviä ja harrastuksia ja vakituinen toimeentulo. Mutta mikään ei kelpaa äidilleni. Hän on koettanut kylvää eripuraa minun ja ystävieni väliin mm. väittämällä että he varastavat minulta. Opiskeluaikoina hän koetti vihjailla, että kämppikseni (hyvä ystävä myös) käyttää minua hyväkseen siivouttamalla yms.

Hän ei tykännyt yhtään opiskelupaikastani, vaan koetti neljän vuoden ajan saada minut vaihtamaan lääkikseen. Saatuani ensimmäisen kesätyöpaikan, hän ei ollut iloinen vaan moitti minua siitä miksen hakenut kesätöitä vanhempieni paikkakunnalta.

Riippumatta missä vaatteissa ja kengissä menen käymään, hän aina moittii miten huonoja vaatteeni ovat ja yrittää pakottaa minut mukaan vaatekauppoihin. Hän myös pari kertaa vuodessa järjestää "vaatesulkeiset" joissa riisuudun kerta toisensa jälkeen alasti hänen ja isän läsnäollessa ja sovitan vanhoja vaatteita ja minusta otetaan mitat. Kun tämä alkoi nuorena vaivata minua enkä halunnut, hän sanoi "meidän on pakko pitää vaatesulkeiset, nyt ei saa sanoa ei!" ja jos edelleen kieltäydyin niin alkoi syyllistävä ulina miten multa loppuvat vaatteet enkä saisi kulkea rääsyissä kadulla. Olin kolmekymppinen kun vihdoinkin pystyin kieltäytymään sulkeisista ja silloinkin se oli lujassa.

En haluaisi todellakaan ajatella äitiäni, mutta päivittäin hän ja käytöksensä tulee mieleen. Saan raivokohtauksia, enkä kykene lopettamaan ajatusvirtaa. Menneisyydestä kumpuaa aina milloin mitäkin tapauksia mieleen.

Isäni on vihjeetön ja varmaan jotenkin autistinen tapaus. Hän karttaa konflikteja. Olen yrittänyt isälle puhua, mutta hän ei ymmärrä miten paha minulla on olla äidin käytöksen takia. Kun 29-vuotiaana halusin lähteä muutamaksi kuukaudeksi työskentelemään Japaniin, pelkäsin kuollakseni että miten kerron asian äidilleni. Isän kanssa juttelin ensin asiasta, ja hän lupasi olla tukena sitten kun kerron. Loppujen lopuksi jäin sitten kuitenkin tilanteessa yksin: isä katsoi telkkaria äidin raivotessa minulle. Kun äiti kysyi häneltä "no mitä mieltä sä oot tästä?" niin isä vastasi sopertaen "no...mies tekee mitä tekee...nii" eikä hellittänyt katsettaan televisiosta.

Joka kerta kun olen koettanut keskustella äitini kanssa siitä että mikä minun mieltäni painaa, hän loukkaantuu verisesti ja syyllistää minua. Hän itkee tai itkuraivoaa ja kääntää asiat niin että minä olenkin se kaiken pahan aiheuttaja. Hänhän on vain yrittänyt auttaa ja tehdä kaikkensa jotta minulla olisi hyvä olla.

Olen koettanut kirjoittaa lukuisia kirjeitä hänelle, joissa voin kertoa tunteistani asiallisesti ja järjestelmällisesti ilman keskeytyksiä. Äiti ei halua kirjoittaa takaisin, koska kuulemma mummoni sanoi aikoinaan että painettu sana pysyy, ja ei saa kirjoittaa mitään mistä toiselle voi tulla paha mieli jälkikäteen. Jokaisesta kirjeestäni äiti on nostanut porun ja syyllistänyt minua ja väittänyt että kirjeeni ovat aivan kauheita.

Syyllistäminen on hänen parhaita kasvatuskeinojaan; itsetuntoni on aivan maassa, alisuoriudun kaikesta (on itseasiassa ihme että valmistuin tai sain töitä, molemmista kiitos ystäville jotka tukivat!), monesti mietin itsemurhaa tai ainakin kuolemaa. Olen seurustellut vain kerran 23-vuotiaana ja sekin suhde kesti vain pari kuukautta ennenkuin tyttöystäväni jätti minut. En jaksa ajatella seurustelun mahdollisuuttakaan, koska vihaan itseäni ja pidän itseäni epäviehättävänä ja kyvyttömänä parisuhteeseen. Toisaalta myös pelkään että löydän jonkun kammottavan pirttihirmun.

Äidin suojeluvietti on aina ollut ylikierroksilla. Ollessani 23v, kävimme tädin luona. Täti oli pihalla jutellut äidilleen että he ovat miettineet mökin vuokraamista ensi kesäksi Virosta, ja että vanhempani olisivat sinne tervetulleita käymään. Äiti oli välittömästi raivostunut ja huutanut tädille "TARKOITATKO ETTEI *MINÄ* SAA SINNE TULLA!!?!?" ja lähtenyt välittömästi sisälle, kiukutellen kaikille jotka olivat huoneessa ja uhannut että nyt lähdetään täältä samantien pois. Tilanne saatiin kyllä rauhoittumaan, mutta tapaus jäi ainiaaksi mieleeni. Täti myöhemmin kertoi minulle kahdenkesken, ettei tietenkään tarkoittanut etten minäkin saisi sinne tulla, mutta ei hän nyt vanhemmiltani kysele mitä aikuinen mies haluaa tehdä kesällä, vaan olisi kutsunut minut ihan kysymällä minulta itseltäni.

Lukemattomia kertoja minua on raahattu milloin minnekin sukulaisten luo vain ilmoittamalla minulle aikataulu eikä kysytty lainkaan että olisinko itse halunnut tehdä lomillani jotain muuta. Sukulaisten luona on pakko käydä, jotteivät he loukkaantuisi (tosin väitteessä ei ole perää).

Silloin kun äidin vanhemmat vielä elivät, niin meitä lastenlapsia kiellettiin riehumasta tai pitämästä minkäänlaista elämää, koska "mumma ja paappa hermostuu". Kahdesti kävi niin, että kun mummolassa osoitin mieltäni jostain, niin äiti löi heti. Tapaukset järkyttivät mieltä. Muutoin meillä ei oltu väkivaltaisia.

Miettiessäni alanvaihtoa ja uutta opiskelupaikkaa 300 km päässä vanhempieni kotoa, äiti asettautui poikkiteloin ja pauhasi minulle neljän päivän ajan "mitä jos sä epäonnistut pääsykokeessa? Mitä sä sitten siellä ***:ssa teet? Sä et tunne sieltä ketään ja oot yksin siellä!" Kerrottuani että tunnen kyllä monia ihmisiä, äiti sanoi "ei ne ehi nähä sua kun ne on töissä!".

Tuon jälkeen sain tarpeekseni ja katkaisin välit äitiini. Nyt olen 38. Katkaisin välit äitiini neljä vuotta sitten enkä ole käynyt vanhempieni luona. Isän kanssa ollaan väleissä ja hän käy luonani muutaman kerran vuodessa. Isä yrittää joka kerta maanitella minua palaamaan entiseen, koska äiti kuulemma itkee joka päivä ja hänellä on jatkuvasti paha olla, eikä isä jaksa katsella sitä. Kysyessäni, että kuinkas paljon herra itse on tehnyt asian eteen, niin hän meni vaikeaksi ja änkytti "no...kyllä mä oon koettanu pitää tätä perhettä kasassa...oon mä jutellu sille mutta ku se suuttuu joka kerta". Ukko on täysin pihalla ja täysin avuton. Hän on aina odottanut konfliktitilanteissa, että joku muu ratkaisee ongelmat.

Äiti lähettää minulle monta kertaa vuodessa kirjeitä ja kortteja. Isän mukana tulee aina kirjeitä ja tavaraa, eikä isä kieltäydy olemasta kuriiri. Kirjeiden teksti on sitä samaa kuin aina: hän kertoo aina miten hirvittävän paha hänellä on olla ja että elämänilo on kaikonnut ja miten valtavasti hän kaipaa minua. Yhdessäkään kirjeessä ei ole sanaakaan MINUN pahasta olostani, hän ei piittaa minun tunteistani mitään. Viimeksi käydessäni isäkin koetti sanoa että eikö tälle tilanteelle voi mitään tehdä, tässä ehditään kaikki kuolla kohta. Tuon jälkeen olen ollut entistäkin ahdistuneempi ja masentuneempi.

Laitoin tänä vuonna poikkeuksellisesti äitienpäiväkortin. Isä kertoi seuraavana päivänä, että äiti oli aivan hyppinyt onnesta saatuaan sen.

Kuulin joskus väitettävän että välien katkaisu auttaa narsistin kanssa. Ei auta tarpeeksi. Pohdin silti äitiä joka päivä, en haluaisi mutta ajatukset vain menevät alati häneen. Äiti kasvatti minusta oman egonsa jatkeen. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni häpesin itseäni ja koetin miellyttää jotta äidillä ja isällä olisi parempi olla. Minusta tuli jo päiväkodissa kiusattu, koska olin liian kiltti ja miellyttämishaluinen, enkä laittanut vastaan. Kiusaaminen jatkui kunnes lukion toisella alkoi vähentyä. Kiusaaminen oli eniten syrjintää ja nälvimistä. Minulla on vahva erilaisuuden ja kelpaamattomuuden kokemus. Nuorena vihasin itseäni ja ajattelin olevani viallinen. 25v jälkeen asiat ovat hiljalleen menneet parempaan suuntaan, mutta itsetuntoni on edelleen huono.

Äitini siskot ovat kuunnelleet ja ymmärtäneet minua. He yrittivät vuosikausia puhua äidilleni järkeä. Tätini kävi kerran luonani, ja kuultuaan tästä äitini oli kuulemma itkenyt "miksi täti saa käydä X:n luona, mutta oma äiti ei saa?". Molemmat tädit ovat luovuttaneet jo vuosia sitten, koska äitini ei kuuntele. En syytä heitä, he yrittivät kaikkensa. Kummitäti kertoi erään kerran olleensa juttelemassa äitini kanssa ja koettanut puhua järkeä ja kieltänyt häntä soittamasta. Äiti oli ensin ymmärtänyt, mutta yhtäkkiä vartin päästä parahtanut "ei, mun on nyt pakko soittaa X:lle".

Faktalaatikko: olen 38v mies, ainoa lapsi. Isä 76v, äiti 67v. Minulla on todettu keskivaikea jaksottainen masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö, OCD-oireita, nuorempana oli paranoian oireitakin ja dissosiaatiohetkiä, itsemurha-ajatuksia 16v lähtien ajoittain. Terapiassa käyty ikävuosina 28-30, auttoi vähän löytämään omaa itseä muttei suurta parannusta oloon. Vanhemmistani kumpikaan ei ole alkoholisti tai huumeongelmainen, fyysisistä tarpeistani huolehdittiin aina lapsena hyvin eikä minua ole koskaan jätetty heitteille. Perheessäni ei ole ollut fyysistä väkivaltaa, ellei muutamaa läpsäisyä äidin taholta oteta lukuun. Kummallakaan vanhemmallani ei ole mitään diagnooseja, koska päänuppitohtorille meno on häpeä ja heissä ei ole mitään vikaa.

Välillä toivon omaa kuolemaani ja välillä äidin. Luonnolliseen poistumaan on vielä aikaa; äidin vanhemmat elivät 93- ja 96-vuotiaiksi.

En tiedä itsekään miksi kirjoitin. Kai tämä on avunhuuto, jos vaikka joku keksisi jotain. Kiitos, jos luit tänne asti.

14957 - 23.5.2024 (arvosana: -8)

Ja joka päivä sinä riehut ilman mitään seurauksia vain kuolleen sukulaisesi takia, eikä ole mitään parannuksia jo kahteen vuoteen! Etkö yhtään edes opi mitään, lellitty vammainen?

Luuletko ettei olisi mitään väliä, kun muut kärsivät? Olet aina tuollainen! Aivan! Aina esittelemässä kilttiä ihmistä! Niin kauan kun sinulla menee liian hyvin, kukaan ei välitä muitten voinnista ollenkaan, kun muut sairastuvat sinun takiasi, eikö! Olen aina vihannut myöntää siitä, että sinut lellitään piloille omien etujen tavoitteluna, kun minä taas olen uhri, joka on hemmoteltu materialisti! Jos olen uhri, niin sitten järjestän, millaisen uhrin pitää olla!

14956 - 23.5.2024 (arvosana: -6)

On se nyt saatana, kun ei vamppi mene hoitoon, vaikka pitäisi tehdä niin!

14955 - 19.5.2024 (arvosana: -11)

Vihaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät mitään muuta tee kuin sallia muitten tekevän pahoja asioita, mitä muut kärsivät.

14954 - 16.5.2024 (arvosana: -5)

Olet pelkkä paska provo! Olet pilalle lellitelty paskiainen! Kuvittelet olevasi suosittu ja parempi ihminen, kun sinua ei koskaan rangaista ollenkaan aivan kuin ei olisi mitään merkitystä, mutta kuitenkin on! Ilmapiiri kärsii sinun takiasi ja sinä kiusaat ihmisiä! Näinkö palkitset itseäsi noin vain?

14953 - 15.5.2024 (arvosana: -11)

Vain alati oikeassa oleva vaimo voi tietää että kipsatussa kädessä on väärä kipsi, mihin soitan ja ostan uuden? Vaimon, vitut kipsistä saatana.

14952 - 4.5.2024 (arvosana: -4)

Tekeekö teistä paremman ihmisen, kun haukutte vääriä ihmisiä päin puuta?

14951 - 2.5.2024 (arvosana: -6)

Ärsyttää. Helvetti,vanhat ystävät kääntää selän heti, kun mulla ei elämä suju! Kaikki ne halit poikaystävältä. Helkutti petossta!

14949 - 23.4.2024 (arvosana: 0)

Sinä sairas lellitty vammainen tulee kuolemaan linnassa, ei pääse vapaaksi.