13040 - 12.1.2015 (arvosana: -23)

Arvatkaapa menikö käsi läpi auton lasista kun löin oven kiinni.

13038 - 12.1.2015 (arvosana: -55)

Loirin luominaama joka mediassa. Enough said.

13036 - 12.1.2015 (arvosana: -101)

Kyrsii kun sama pariskunta varaa perkele molemmat iltalehdet kahvilas! Tekis mieli vaan mennä ja vetää vittu molempii kuonoon, saatanan lehtivarkaat! Sit kun viä näyttää niit toisilleen eikä ees lue. Jurppii tämmönen!

13035 - 10.1.2015 (arvosana: -145)

"Rakkaudesta se hevonenkin potkii." Välituntivalvojan vino, tietäväinen hymy, jonka jälkeen tämän aikuiset askeleet liikkuvat yhä kauemmas ja jättävät ekaluokkalaisen yksin seisomaan julmaa maailmaa vastaan.

Juu että kiitos vaan. Kyllä minä sen ymmärrän että ekaluokkalaiset voi turhastakin valittaa ja helposti, mutta ei hitto soikoon. Perkeleen idiootit, eivät muka mitään aavistaneet. Monta kertaa samasta asiasta ja samoista ihmisistä, ja joka helvetin kerta "rakkaudesta se hevonenkin potkii". Hyvä siinä on sitten lapsen kasvaa ajatellen että turhaa siitä on mennä sanomaan kun ei kukaan sille kumminkaan mitään tee. Lopulta jättää asia sikseen ja yrittää selviytyä välitunneista seisomalla mahdollisimman lähellä koulun ovia, nojaten nurkkaan ja paremmasta maailmasta unelmoiden. Yhdeksän vuoden aikana onnistuneesti saa yhden helvetin kaverin, ja senkin lähinnä siks että se tuli nelosella toisesta koulusta ja ystävysityin siihen ennen kuin se liitty muihin porukoihin. Ja no sitten kun se oli ystäviä mun kanssa ni eipä sitäkään sitten jätetty rauhaan, ja yläasteellahan sitten molemmat oli niitä helvetin silmätikkuja, "halloween-naamareita" kuten yks erittäin luovasti ilmaisi halloweenin jälkeen ja uteli, että millonkohan aiotaan ne naamarit ottaa pois. Ja musta tuntuu että sekin on saavutus, että jotakuta kiusataan kolmen ERILLISEN poppoon johdosta. Kolmen erillisen poppoon, jokka ei oikeestaan ees tavannu toisiaan koskaan muutakun samojen kavereiden kautta. Siis pääjehut ei tavannu toisiaan. Miten voi olla mahdollista. Siis ei saatana, kertoo kyllä jotakin ihan helvetisti sen koulun tasosta. Ja kaikki vaan sen takia, että mun sukunimi sattuu olemaan synonyymi tyhmälle/idiootille. Sitten tietty nämä kaikki muut luovemmat nimitykset. Kuten Rönssi. SIIS MIKSI VITUSSA EN SAA SYÖDÄ PÄÄRYNÄÄ LUOKKABUSSISSA ILMAN ETTÄ SIITÄ JOKU VENÄLÄINEN IDIOOTTI VÄÄNTÄÄ MULLE SEN SEURAAVAN NELJÄN VUODEN SYNONYYMIN.

Siis mitä olis ne opettajat menettäny jos olis kerranki oikeesti kysyny et mitä ne sanoo viälä sillon ku mun halua kertoa ei oltu lannistettu liian monilla hevosvertauksilla? Ne ei olis menettäny minuutteja enempää niitten elämästä ja mun ei ehkä tarttis tässä hiljaa parkuen kirjottaa avautumista lauseesta jota vihaan ehkä eniten maailmassa. Hiljaa parun tietty siks et jos vanhemmat kuulee ni ne tulee kattoon oonko okei, ja se on jotain mitä en halua, sillä kuten ne yheksän vuotta siinä saamarin koulussa opetti mulle, tunteiden näyttö on heikkoutta. Multa vei yli viis vuotta luottaa siihen mun kaveriin tarpeeks et pystyin itkee sen seurassa, ja sekin siks et mun kissaa oltiin lopettamassa seuraavana päivänä. Ainoot hetket jollon itken on sillon kun mietin tota saamarin lausetta. En oo itkeny minkään muun vuoksi niin paljoo elämässäni ku ton välituntivalvojien perusvastauksen takii. En edes siellä eläinklinikalla ku sitä kissaa tapettii. Kissaa en kattonu, koska jos olisin, ni olisin alkanu itkee. Kyyneltäkää en siellä päästäny, en yhtä ainutta. Kotonakin itkin vasta illalla omassa pimeässä huoneessa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Ja kaikki vaan tän saamarin paskan takia.

Siis.. ei. Eieieieieieieieeieieieiiei. "Rakkaudesta se hevonenkin potkii." Älkää koskaan tulko sanoo sitä mulle oikeesti. Jos joku helvetin välituntivalvojaope lukee tätä, NI ÄLKÄÄ VITTUPERKELE MENKÖ SANOO TOTA KENELLEKÄÄN. Älkää menkö lyttään jonku ykkösluokkalaisen luottamusta aikusiin ihmisiin tolla tavalla, et sitte ku te alotatte jonku KiVa-koulu kampanjan ku se lapsi on seiskalla ni se vaa nauraa ironisesti ja miettii et mitäpä te tekisitte ku ette oo koskaa aikasemminkaa mitää tehny. Ja sitte ku viimein asia tulee julki sen takia että ruottintunnilla se idiootti venäläinen vie koko ajan viivotinta ja röhisee siinä vieressä kavereittensa kanssa ja sitte se kakara huutaa ihan täysiä lopeta ja melkein vetäsee sitä venäläistä idioottia turpaan ku koko luokka ja opettaja kattoo ni kuraattori vähän utelee että mitäs nyt ja pitää pienet puhuttelut niille pojille.


Sentään oli tarpeeks viisaita et siirsivät sen vitun venäläisen pois meiän luokalta.
Mut mitäpä siitä.
Siinä koulussa oli enemmän kun tarpeeks potentiaaliaan hyödyntäviä työnjatkajia. Mietin vaan että mihinköhän ne nykyään kuluttaa aikansa ku ne ei voi vittuilla mulle ja mun kaverille välitunneilla.

13034 - 9.1.2015 (arvosana: -38)

Okei, oon vasta melki 17, että ei tarvii elättää itteeni. Vaan kun ei ole vitun rahaa. Ei vain ole. Rakastan ajelua kevarilla ja ainut unelma on motoristi-elämä.
Kun kävin koulun päälle töissä, koko kesäloman töissä ja kotona tiskasin niin sain sen kevarikortin viimein lompakkoon killumaan. Mut hei! kaikki vitun fyrkat meni korttiin! milläs ajelen, no veljen vanhalla derbillä. Rikkaat lellipentulutkat ajelee isiensä ostelemilla ylihintaisilla KTM:illä ja Yamahilla. Nykyään raha on yhtäkuin ystävät. Muijakin jätti kun "ei jaksa tällästa peeaata paskaa" ja lähti pihasta Yamahalla, hinta n . 3000e. Vittujen vittu.

13033 - 8.1.2015 (arvosana: -33)

Ärsyttää. Joka päivä saa kävellä peläten käytävillä, et millon joku huutaa jotain. Ei todellakan oo mukavaa. Dieetti on käynnissä ja tuloksiakin on tullu, mut aina keksitään uusia syitä huudella. Kuka jaksaa? En ainakaan minä :(

13032 - 8.1.2015 (arvosana: -86)

Kuolen varmaan kohta, enkä voi puhua siitä kenellekään, koska kukaan ei kuuntele. Lääkärit sanovat, ettei hätää, vaikka selvästi on hätää. Eräänä päivänä kaveri murjaisi vitsin, että hei, entä jos sä kuolet kohta. En tiennyt mitä sanoa, joten nauroin vaan mukana. Onhan se hauskaa, että päivä päivältä voimat katoavat, enkä pysty kävelemään lähikauppaan ilman hengenahdistusta, pahoinvointia ja voimien katoamista kokonaan niin, että silmissä sumenee ja lyyhistyn kadulle. Olen alle 20.

Tuntuu vaan niin helvetin epäreilulta. En elä epäterveellisesti, yritän liikkua säännöllisesti, mutta se on vaikeaa, kun kipu seuraa lakkaamatta. Olen sopusuhtainenkin, ehkä enemmän alipainoinen kuin ylipainoinen jos olisi pakko sanoa. Ulkoisesti kaikki on niin hyvin. Ehkä juuri siksi en voi lakata kyselemästä itseltäni, että mitä tapahtuu ja miksi.

Miksi en välillä hallitse kehoani tai voimiani? Miksi mua väsyttää koko ajan, eikä mikään unimäärä riitä? Miksi hiukset putoaa päästä? Miksi tunnen sydämentykytykseni koko kehossani ilman, että edes liikahdan mihinkään? Miksei jatkuva päänsärky katoa? Miksen välillä hallitse kasvojenikaan lihaksia? Miksi? Helvetti. En tiedä mitä tehdä, en tiedä kelle puhua.

Lääkäri kysyi olenko surullinen, koska nuorilla ihmisillähän ei oikeasti ole koskaan mitään, on vain masennus. Sanoin, että totta helvetissä olen tästä asiasta surullinen ja järkyttynyt, kuka tahansa olisi, mutta en masentunut ja tietäisin kyllä jos olisin ja hakisin apua. Lääkäri tyrkytti silti mielialalääkkeitä. Ne varmasti auttavatkin. Itkettää ja surettaa niin helvetisti. Haluan apua. Kukaan ei enää jaksa kuunnella. Sanovat, että kaikki tämä on omaa laiskuuttani ja huomionhakua.

En halua olla tälläinen. Haluan juosta taas. Haluan tehdä asioita, joita muut ikäiseni tekevät. Mutta en pysty. En vaan helvetti pysty. Sattuu niin helvetisti olla tälläinen yhteiskunnan taakka, kuten läheiseni sanovat. Haluaisin vain taikasauvan, jolla saisin kehoni hallintaan ja kivut katoamaan. Sellaista vain ei tapahdu. Kiitos, kun sain avautua ja kaikille, jotka tämän jaksoivat lukea. Olette hienoja ihmisiä, kun jaksatte välittää ventovieraista ja heidän murheistaan.

13031 - 8.1.2015 (arvosana: 23)

Suoritin 3,5 vuoden piinan koulunpenkissä ja valmistuin sairaanhoitajaksi. Olen nyt ollut työttömänä kotisohvalla noin kuukauden. Ahdistaa, masentaa ja vituttaa.

1. Itseluottamukseni omiin taitoihini on aivan naurettavan alhainen. Luonnollisesti sitä aina jännittää mennä uuteen paikkan töihin, mutta nyt kyllä tuntuu, että en osaa mitään. Jotain kuitenkin pitäisi osata, kun on ihmishengestä kyse. Ihan niin kuin olisin lintsannut koko opiskeluaikani.
2. En tee isoa numeroa itsestäni, koska se tuntuu nololta. En siksi saa jalkaa oven rakoon tai nimeä itselleni.
3. Työpaikkoja haluamallani suuntautumisalalla on nihkeästi, ja nekin tuntuvat irtoavan naamarajan ja jonkun ihmisen reittä pitkin kiiveten. Tietenkin työttömyyteni on myös nirsoutta: vanhusalalla töitä riittäisi vaikka millä mitalla. Mutta onko oikein, että ajaudun burnoutin partaalle alle 25-vuotiaana tehdessäni työtä, joka ajaa minut kuukauden sisällä loppuun?

Päämäärä on selkeä, mutta oma ajattelutapa, itseluottamuksen puute ja huono tuuri estää työllistymästä.

13030 - 7.1.2015 (arvosana: -72)

Yllättävän pitkä aika, varmaan pari kuukautta oli ihan hyvä olla. Ja samalla tavalla kuin se tuli niin se myös lähti. Eli täysin odottamatta ja ilman syytä. Taas samassa vanhassa tutussa, jota te varmaan angstiksi kutsutte.

Tammikuu 2015 eli ensimmäisistä masennusoireista onkin tarkka seitsemän vuotta.
En edes uskalla miettiä miten monta kertaa - ja millä tavoin - olen suunnitellut lähtöäni. Ainakin laivasta, katolta, tai kuorma-auton eteen hyppääminen, törmääminen autolla, haulikko, naru, myrkyttäminen mm. sienillä, lääkkeillä,.. viimeisin idea oli purkaa palovaroitin ja syödä se hitunen amerikiumia.
Tupakkia olen ketjupolttanut jo vuosia lähinnä siksi että se aiheuttaa syöpää.
Joskus aioin juoda hirveät perseet ja sammua ulos hankeen. Saunaankin sammuminen on käynyt mielessä.

Tekotavoista fiksuimmat varmaan huomaa, että valtaosa voisi näyttää onnettomuudelta.
Eli se uskallus vaan puuttuu. Lähinnä häpeäleiman takia. Ja epäonnistuminen ei veisi pehmeään huoneeseen.

Sekin vituttaa että tästä sai korjata autocorrectia koko ajan.
Lopuksi haaste, yli 9000 internettiä sille, joka tekee halventavimman ja mauttomimman kommentin.

13029 - 7.1.2015 (arvosana: 12)

Kyllä olen 21-vuotias ja en ole koskaan vielä seurustellut. Mikä siinä kummastuttaa? Kaikki kyselevät, että onko poikakaveria vielä löytänyt ja sitte, kun vaan vastaan että ei, niin sitä ihmetellään suuresti. Pitäsikö mun siis seurustelle vain, että olisin "normaalia" ja he olisivat tyytyväsisiä? Eikö nykyään enää saa odottaa, että löytyy se poika, joka todella valloittaa junou. Onko vanhanaikainen vai jotenkin friikki? :(