9064 - 20.6.2012 (arvosana: -33)

Mun iskä kuoli vähän yli puoli vuotta sitten, ja tänään mä tajusin, että olin unohtanut sen koko päiväksi, mikä on toisaalta hyvä asia, mutta toisaalta taas se, että unohdan pikkuhiljaa saa mut melkein yhtä surulliseksi, kuin se asia, jonka unohdan: että mulla ei ole enää isää, eikä tuu enää ikinä olemaan, eikä kukaan voi koskaan korvata sitä.

On helpottavaa, että se asia ei ole enää joka päivä varjostamassa mun elämän hyviä asioita, ja että äsken, kun se taas tuli mun mieleeni, musta ei tuntunutkaan siltä, etten saa henkeä ja että maa murenee mun alta ja putoan jonnekin lohduttomaan, lamaannuttavaan surun kuoppaan.

Valehtelisin, jos sanoisin, etten tullut surulliseksi, mutta tunsin surun vain vähän erilaisena, kuin ennen. Vähän niin kuin mun keuhkojen välissä loistava onnellisuuden ja ilon ja rakkauden ja hyvistä asioista tehdyn tähden valo olisi alkanut värisemään hieman epävarmasti, kun mun päähän nousi karu ja syyllisen olon tuova ajatus: mun ei pitäisi olla onnellinen, koska mulle on tapahtunut jotain näin kauheaa.

Siitä huolimatta asian tajuaminen sai mun hyvän mielen vain vähän horjumaan. Se ei sortanut sitä, eikä edes ravistellut niin pahasti, että se tuntuisi maanjäristykseltä, jota seuraa lukuisia jälkijäristyksiä.

Kai se on normaalia, että kuoleman jäädessä aina vain kauemmas menneeseen, tuntuu tältä. Välillä suru lamaannuttaa ja itkettää, koska on niin hirveä ikävä, tai koska todellisuus sattuu. Välillä se saa tuntemaan syyllisyyttä, koska on kaikesta asian kauheudesta huolimatta päässyt jaloilleen ja oppinut taas kävelemään jatkaakseen eteenpäin.

Tiedän kyllä, etten voi koskaan unohtaa iskää kokonaan, mutta sellaiset pienet asiat katoavat hitaasti muiden muistojen sekaan mereen, joka huuhtelee mun alitajunnan tyhjiä rantoja.

En ehkä enää aikuisena muista selvästi, miltä iskä näytti nauraessaan, tai miltä se kuulosti puhuessaan sillä lempeällä äänellä, mistä tiesin sen olevan hyvällä tuulella ja rakastavan, vaikka se ei sitä elämänsä aikana sanonut mulle suoraan kuin muutaman kerran.

En halua unohtaa. En halua luopua yhdestäkään muistosta, koska ne on kaikki mitä mulla on, enkä enää tule saamaan uusia.

Mua kaduttaa, etten viettänyt tarpeeksi aikaa iskän kanssa, ja etten painanut tarpeeksi sitä koskevia asioista mieleen, mutta toisaalta, miten olisin voinut tietää, että koko mun elämän ajan iskän elämä on lähestynyt nopeasti loppuaan? Että meidän aika on koko ajan ollut vähissä.

Mua kaduttaa, etten koskaan sanonut sille niitä muutamaa painavaa ja niin kovin merkityksekästä sanaa: "mä rakastan sua, iskä", mutta mä uskon - tiedän, että se tiesi sen siitä huolimatta.