861 - 20.7.2009 (arvosana: -32)

Seurustelin tytön kanssa 3,5 joista 2 vuotta hän sairasti masennusta ilman, että kumpikaan tätä tajusi. Yritin aina tukea häntä henkisesti, ostin kalliita lahjoja (mm. 700€ maksaneen tietokoneen), kohtelin kuin prinsessaa ja peruutin hänen vuokseen kaikki menoni ystävieni ja perheeni kanssa, vain koska hän tarvitsi minut rinnalleen jatkuvasti, yötä päivää.

Pikkuhiljaa hän hylkäsi myös omat ystävänsä, haukkui heitä minulle ja vaikka en ymmärtänyt, yritin tukea. Hän suuttui kaikesta sanomastani, ahdisti ja pakotti henkisesti raiskaamalla minut jatkuvasti rajoittamaan pois jokaisen hivenen omasta itsenäisyydestäni ja omasta ajastani ja myöhemmin tulivat itsemurhauhkauksen, joiden johdosto ensimmäistä kertaa todella huolestuin ja pakotin hänet käymään lääkärillä puhumassa jos se olisi vaikka masennusta. Noh, tyttö sai antidebressantit ja terapiaa. Sängyssä hän ei ollut halukas tyydyttämään minua, mutta itse sai kuitenkin aina mitä pyysi. Joka ainut kerta rakastelun lopuksi hoidin hänet "loppuun" naisten ehkä eniten suosimalla tavalla, häntä ei kuitenkaan kiinnostanut vastapalvelus enkä halunnut pakottaa häntä mihinkään. Annoin hänelle kaiken kompromisseja ei koskaan ollut vaan asioista kiristettiin henkisesti kunnes hellyin ja annoin periksi. Pikkuhiljaa hänen tapansa henkisesti raiskata minua (pakottaa syyllistämällä ja kiristää henkisesti sellaisiin asioihin joita en halunnut) alkoi nakertaa suhdettamme, rakkaus kuoli asteittain eikä mikään ihme. Hänet jättäessäni pyysin hänen äitinsä pitämään hänestä huolta koska minä en siihen kykenisi (olin kasvanut läheiseksi hänen koko sukunsa kanssa), vastaus oli "Ei mikään ihme, ei ole helpoin tyttö tämä. Saatika nyt kun on sairas". Minä edelleen rakastin häntä olin hänelle äärimmäisen kiltti ja kohtelin silkkihansikkain, mutta hän teki minut hyvin hyvin onnettomaksi ja aloin menettää haluni elää kokonaan.

Sitten tuli kissa. Olimme asuneet avopuolisoina saman katon alla yli vuoden. Minulla sattuu olemaan paha kissa-allergia josta johtuen en voi ottaa kissaa, ikävä kyllä minulle on myös "siunaantunut" allerginen astma, jolloin yhdistelmä voi olla jopa hengenvaarallinen. Seurustelun ensimmäisistä päivistä asti oli selvää että kun seurustelemme, kissaa ei voida ottaa sillä se saattaa vaarantaa terveyteni. Hän kiristi ja painosti minua kissasta kunnes annoin periksi, tätä jatkui kauan. Asiaa ei helpottanut se että olen henkeen ja vereen kissaihminen itse ja allergiatestit olivat näyttäneet kolmea tähteä entisen viiden sijaan. Maksoimme kissasta, joka ei ollut edes rotukissa 250€ ja eipä aikaakaan niin ensimmäinen vakava kohtaus tukki hengitystieni. Nyt alkoi puheet siitä miten miehiä kyllä maailmassa riittää, mutta ei kissoja. Hän teki jokaisessa käänteessä selväksi että nyt on kissa valittu minun sijastani, enkä muista minkään maailmassa koskaan satuttaneen minua niin syvästi. Kaikkeni uhranneena ja antaneena hän valitsee kissan minun sijastani. Minä olen siis hänelle arvoton vaikka hän on minulle kaikkeni maailmassa? Kissan hankintaa edeltävään aikaan kuului tietenkin itsemurhalla uhkailu.

Myöhemmin hän kuitenkin suostui antamaan kissan parhaalle ystävälleni hoitoon, jotta voisin asua saman katon alla, sillä ehdolla kuitenkin, että kohta otettaisiin eri kämpät jotta hän saa pitää kissan ja olla sen kanssa. 2 asuntoa mutta hän halusi kuitenkin seurustella kanssani, prioriteetti vain meni näin: #1 kissa #2 mies.

En ikinä, kertaakaan pettänyt häntä, ikimaailmassa vaikka mahdollisuuksia olisikin ollut. Pysyin hänen rinnallaan ja tuin kunnes eräänä päivänä elämäni oli sietämätöntä. Jos elämä on tälläistä, miksi elää ollenkaan? Jouduin miettimään elämääni uudestaan ja päätin muuttaa yhteisestä asunnostamme pois, takaisin äitini luokse. Pyysin että saisin aikaa ajatella suhdettamme ja halusinko tätä elämältä, hän kuitenkin jatkuvasti tekstiviestitteli ja soitteli minulle ahdistaen ja pakottaen minua päättämään "jo", tapailimme useasti tuon viikon aikana. Eräänä päivänä menin ystäväni kanssa elokuviin ja häneltä tuli tekstiviesti siitä miten hän on elämässäni aina kakkossijalla, menetin mielenterveyteni ja räjähdin, jätin hänet siinä paikkaa ja häpeäkseni tunnustan että tekstiviestillä. Tämä kuitenkin oli jatkuvan ahdistamisen ja painostamisen tulos jota en voinut lykätä enää sekunttiakaan.

Koska välitin hänestä ja pidin häntä tärkeänä ihmisenä elämässäni päätimme pysyä ystävinä. No ystäväthän jakavat asioita, eikös? Vain 2 päivää erosta entinen tyttöystäväni kertoi minulle miten oli alkanut fantasioimaan villistä seksistä parhaan ystäväni kanssa ja miten unissaan hän repi hänen paitaansa pois päältä voidakseen tehdä noh en viitsi mennä yksityiskohtiin mutta "tuhmuuksia". Kuuma kolli oli ystäväni kuulemma. Ystäväni, joka toki oli kaikkien naisten suosiossa kun minä taas en ole juuri koskaan ollut naisten huomion arvoinen. Ettekö usko? Myöhemmin samana iltana oma äitini tunnusti että ihastuisi tähän parhaaseen ystävääni jos hän olisi vähän vain vähän vanhempi (30v ikäero). Tunnustan, kyseessä on siis ihan perinteinen kateellisuus. Tämän vuoksi päätin niellä ylpeyteni ja pistää egoni sivulle. Olla parempi ihminen tai ainakin yrittää kehittyä! Ilmoitin, että jos heillä molemmilla on sellaisia tunteita mikä minä olen sitä estämään? Sanoin myös, että jos paras ystäväni (josta on ollut tukea koko seurusteluni ajan) alkaa puhumaan hänestä samoin voisin järjestää heille toistensa puhelinnumerot ja asian paljastaa. Sain pettyä itseeni, lomamatkalla jonka järjestin unohtaakseni hirvittävät asiat joita olin joutunut tyttöystäväni vuoksi kokemaan, alkoivat hänen sanansa painaa mieltäni raskaammin kuin koskaan. Paras ystäväni oli matkalla mukana (maksoin ystäväni matkan ja kaikki kustannukset, huom. tällä ei ole varsinaisesti tekemistä tuskani kanssa vaan annettu lahja on annettu lahja ja parhaan ystäväni onnellisuus on minulle tärkeää, sitä ei voi rahassa mitata milloinkaan), mutta en voinut kertoa hänelle mitään, myös exäni oli kieltänyt minua puhumasta hänen tuntemuksistaan parhaalle ystävälleni, luultavasti siksi ettei pilaisi mahdollisuuksiaan tuohon hänen fantasioimaansa villiin seksiin hänen kanssaan.

En voinut puhua kenellekään, tämän lisäksi matkalla poltin kasvoni, tiedän pieni ongelma, mutta kaikki tuntui niin hyvin hyvin raskaalta. Kipeästi kaipaamani merkki siitä etteivät kaikki naiset vihaa minua tai että joku voisi jopa nauttia seurastani ei oikein päässyt toteutumaan kun näytin nassesedältä. Ehkäpä pinnalliset arvot todella vallitsevat maailmaa ja enkä oikeastaan itse ole sen parempi tai sitten minun vain luultiin olevan vahvassa humalassa. Olo oli kuin tukehtuisin, itkin mutta olin hiljaa. Ystäväni kysyi mikä oli hätänä, yritin kierrellen kertoa että ongelma oli lähinnä sellainen missä esteenä on lähinnä oma egoni ja pikkumaisuuteni. Mikä siis pitää kyllä paikkansa. Todellisuudessa ajatus entisen tyttöystäväni himokkaista tarpeista parasta ystävääni kohtaan ja mahdollisesti parhaan ystäväni kiinnostuksesta harrastaa "merkityksetöntä" seksiä hänen kanssaan, satutti minua.

Oloni on arvoton, korkeintaan muovikupin luokkaa. Tänään, päivä matkan jälkeen, alkoi ketuttamaan.