7975 - 2.3.2012 (arvosana: -21)

Vituttaa tulevaisuus ja vanheneminen. Lähden todennököisesti ensi vuonna opiskelemaan muualle ja tiedän, ettei se helppoa tule olemaan. Eniten pelkään sitä, että jään kuitenkin yksin. Kaikki aika menee kuitenkin opiskelulle ja olen melko ujo luonteeltani. Vanhat kaverit lähtee eri paikkakunnille opiskelemaan ja pelkään, että välit kylmenee. Loppuelämä menee jossain hikisessä opiskelijakämpässä, myöhemmin rupistuessa työn kanssa arjessa. Yksinäisyys on pelottava ja musertava tunne, varsinkin kun tarvitsee paljon ihmisiä ympärilleen. Pelkään, vaan etten jaksakaan arjen orvanpyörää. Oikeasti välillä tuntuu, että olen tärkeä vaan vanhemmilleni, huom. Oikeasti. Parempihan sekin on kuin ei mitään, kieltämättä vähän masentavaa kylläkin. Tiedän, että monet nuoret ovat samassa jamassa, mutta joillekin se vaan tuntuu olevan niin paljon helpompaa. Ei kaksikymppisen elämä tunnu uudelta alulta, lähinnä vaan epäilyttävältä ja masentavalta. Asennevika tai ei, mutta kai tää on se elämän välivaihe. Tai yks niistä. Ehkä se on tää kevään valoisuus, mikä saa masentavan olon. Kieltämättä vähän ironista, mutta keväisin ihmiset tekee eniten itsemurhia. Ehkä minäkin teen sit kun oon yksin vanhana jossain letkuissa. Jos ees pystyn..
Ei tätä tunnetta voi vitutukseksi kutsua. Lähinnä vaan masentaa ja ahdistaa.