7780 - 3.2.2012 (arvosana: -27)

Noo, minun äitillä on siis aivovamma. Hän on joutunut monesti "hoitoon" eli suomeksi ihan mielisairaalaan. Hän elelee omissa maailmoissaan, joissa isi lyö meit kakaroit ja sitä. Isi ja äiti on siis eronnut. Ennen eroa äiti aina välillä pyörtyi ja hän aina sanoi, että hän ei jaksa meitä ja sen takia pyörtyilee. Kerran minä (6v) & veljeni (4v) oltiin kotona äidin kanssa. Äiti pyörtyi ja me tönittiin sitä ja huudettiin sille ja yritettiin saada se heräämään, mutta ei. Meiän ois pitänyt mennä tarhaan ja eskariin, mutta me ei saatu äitii hereille. Luultiin sen jo kuolleen. Isi tuli kotiin ja soitti ambulanssin ja äiti selvis.
Äiti on kerran hakannut isii veitsellä käteen, mä olin näkemässä. Olin 4-6-vuotias. Äiti on vienyt meiät turvakotiin ja tullut itekkin, koska meiän on pitänyt "paeta isiä". Me muutettiin muualle, koska toivottiin, että tää meno rauhoittuis täällä, mutta ei.
Mun kaveri joutui sairaalaan leukemian takia. Isi sanoi, että tiesi jo 3 vuotta ennen tuota, että kaverini oli sairas, mutta häntä ei koskaan uskottu. Näin kaverini telkkarista viimeisen kerran. Sieltä tuli ohjelma, joka kertoi jostain sairaista lapsista ja kaverini oli siellä. Hän ei koskaan selvinnyt... Tämän kuolleen isosisko on paras kaverini. Tapasimme 2-vuotiaina ja luotimme toisiimme. Minä en kummiskaan lohduttanut tai auttanut häntä millään tavalla. Jätin hänet yksin, kun hän tarvitsi luotettavaa kamua kaikkein eniten. Hän sai uuden pikkusiskon olisko päivää enne toisen kuolemaa. Nykyään tämä on 4-vuotias ja kyselee minulta joka kerta, kun mennen kaverini luo, että minkälainen hänen isosiskonsa oli.
Halusin avautua jollekkin. Yritin puhua kavereilleni koulussa, mutta kukaan ei kuunnellut. Olin pitkään aivan hiljainen, surullinen ja omissa oloissani, kun kaverini leikkivät muualla iloisina. Lopulta tyydyin esittämään iloista ja onnellista lasta. Minä nauroin koko ajan ja olin aivan ylienerginen niinkuin olen nyttenkin. Minusta on kadonnut kokonaan se minä, joka olin ennen. Olin silloin siis 8.
Me mentiin Puuhamaahan. Kaikki oli ihan hyvin, mutta kun me päästiin kotiin, äiti sekos. Se otti meiät kakarat, joita on 5 mukaansa johonkin asuntoon, jonne sen piti aina välillä mennä "lepäämään". Se soitti sossut, jotka vei meiät lastenkotiin. Meitä jännitti ja tottakai sossut luuli heti meiän olevan iloisia.
Meiän piti olla lastenkodissa 1 viikko, sitten toinen. Lopulta näistä viikoista kertyi 16 kuukautta. Vietin lasten vankilassa kahdet synttärit, koska jouduimme sinne juuri ennen synttäreitäni. Olin 8. Voisin kirjoittaa kirjan siitä, mitä siellä tapahtui ja siitä, kuinka itkin ja siitä, kuinka hoitajat istuivat päällemme, jos emme olleet kunnolla, mutta kerron vain nopeasti, että ei ollut kivaa.
Pääsimme pois lastenkodista ja luulin aivan kaiken olevan nyt hyvin, mutta ei ollut. Muutimme isällemme vanhaan kotiimme. Äiti asui muualla. Isillä ei ollut rahaa, koti oli aivan paskainen, ainoa syy, miksi elin oli kaverini.
Muuttelimme edes takaisin äidiltä isille, isiltä äidille... Emme jaksaneet ja lopetimme äidin luona käymisen. Äiti hääti meidät kodistamme ja me muutimme.
Ihanilta "kavereiltani", jotka joskus oli minulle ainoa syy elää kestäisi 10 min ajaa tänne. Soittelin heille, kutsuin kylään... Pidin synttäribileet, joihin kutsuin nykysen luokkani tytöt ja "kaverini". Yksikään "kaverini" ei tullut. Luokkalaiseni taas kyselivät koko ajan, miksi kotini on niin paskanen ja missä "kaverini" on. He kuiskivat keskenään. Pidin Halloweenina bileet, joihin kutsuin vain "kaverin", koska luotin heihin vielä. Kukaan heistä ei tullut. Se oli surkein Halloween ikinä. Yli 10 ihmistä unohtivat minut heti, kun muutin. Yli 10 ihmistä, joihin luotin hylkäsivät minut. Minäkin yritin unohtaa heidät. Poistin heidän numerot kännykästäni, yritin unohtaa heidät kokonaan. Minulla oli kummiskin vielä 2 kaveria, joita en kyllä nähnyt melkein koskaan, koska he asuvat niin kaukana. Toisen tapasin 2-vuotiaana.
Samalla yritin hankkia uusia kavereita. Sainkin 3 kivaa kaveria ja kaikki oli hyvin! No, ei todellakaan ollut. 1 näistä suuttui KAIKESTA. Hän lyö, kuristaa ja potkii mua, jos vähän vahingossa ärsytän häntä tai jos olin eri mieltä kuin hän. Hän on (anteeksi nyt vaan) lellikakara. Nämä 2 muuta ovat puhuneet paskaa tästä yhdestä minulle. Olen sanonutkin siitä tälle yhdelle, mutta hän ei usko. Hän tuntuu pelkäävän yksin jäämistä, koska on monta kertaa kysynyt näiltä kahdelta :"Ethän sä koskaan jätä mua?!" tms. Hän on huutanut minulle välillä: "Hanki uusia kavereita!" tai sanonut näille kahelle kovaan ääneen minun kuullen: "Kuvitelkaa, jos me joudutaan kestää tota toinenkin vuos!" tms. Hän on myös monesti sanonut näille 2 muulle kovaan ääneen: "Me KOLME ollaan tosi hyvii kamui!" ja jättänyt minut tahallaan ulkopuolelle. Olen nyt siis 12-vuotias tyttö, jonka elämällä ei ole mitään pohjaa.
En edes ymmärrä kaikkea, mitä tapahtuu, koska meille ei kerrota mitään, koska ne ovat "aikuisten asioita". Minun elämästä päätetään, mutta minä en saa kuulla tai tietää mitään. Tässä siis tuskin oli puoliakaan kaikesta, mitä on tapahtunut. Mulle on joskus sanottu, että olen vahva ja kaikkea. Mitä vitun hyötyä on olla vahva, kun siitä saa vaan lisää paskaa niskaansa?