6900 - 24.10.2011 (arvosana: -62)

Heräsin tänään (maanantaina) yhdeltätoista. Olin unohtanut ilmoittaa työpaikalleni olevani sairaslomalla, mutta kukaan ei ollut soitellut perääni. Kun itse tartuin luuriin ja pirautin pomolleni, hän ei ollut huomannut puuttumistani paikalta. Meitä on töissä tavallisesti alle kymmenen.

No, karistin ikävät ajatukset kuuntelemalla rauhallista musiikkia ja valmistamalla mahtavan aamiaisen, jota hotkin menemään kuin viimeistä päivää, ja puhelimeni soi juuri sillä hetkellä kun suussani oli valtaisa määrä ruisleivän, kananmunan, salamin ja salaatin muodostamaa sörsseliä. Luurin toisessa päässä oli masentunut ystäväni, josta en ollut kuullut kuukausiin. -"Mhbalo", vastasin, joka ei ole nimeni eikä oikeastaan mitään muuta kuin ruoka suussa mölinää. -"Moi! Lähdetkö mun kanssa tänään kaupungille! Mitä sulle muuten kuuluu, ei olla nähty aikoihin!"

Olin tukehtua herkkupalaani. Kaveri joka viime vuodet söi tuhatta eri mielialalääkettä, puhui kuolemasta ja olemisen tarkoituksettomuudesta oli nyt yhtäkkiä kuin uusi ihminen. Olin saikulla, mutta totta kai halusin nähdä vanhaa tuttua varsinkin noin iloisena ja elämänhaluisena. Sovimme tapaamisen asemalle iltapäiväksi, hänellä kun oli nykyään töitäkin. Hieno homma, ajattelin. Sitten iski ahdistus ja yksinäisyys. Kukaan ei olut soittanut minulle ainakaan kuukauteen.

Kiertelin ja kaartelin pitkin asuntoani vailla määränpäätä kuin heikkohermoinen. Vaihdoin biisiä ja aloin luonnostella paperille ihmishahmoa, mutta en jaksanut keskittyä siihenkään. Lopulta lysähdin työpöytäni ääreen kuin perunasäkki. Tuijotin ikkunasta kerrostalolähiön katua ja mietin, miten maailmasta oli tulossa päivä päivältä enemmän sellainen, kuin ystäväni joskus sanoi sen olevan eikä sellainen, mistä minä salaa iltaisin piirrellessä haaveilin. Ja minua ahdisti. Helvetti soikoon kun minua ahdisti.

Kun olin raahautunut asemalle sovittuun aikaan, kaverini soitti. Hän ei ehtinyt bussiinsa, ja oli kovin pahoillaan mutta tulossa kuitenkin puolen tunnin päästä. Tapojeni vastaisesti päätin käväistä viereisessä mäkkärissä pirtelöllä, jos kylmä, valkoinen sokeripaska vaikka saisi minut paremmalle tuulelle ja kipeän kurkun vähän rauhoittumaan. Jono oli ihan vitun pitkä, ja kassalla oli vain yksi myyjä. Pikaruokaa, heh heh. Kaverin bussi oli ehtinyt asemalle kun jonossa oli kaksi asiakasta ennen minua. Haistatin mielessäni vitut pirtelölle ja lähdin kohti asemaa.

Ulkoisesti kaverini ei ollut muuttunut paljoa. Mitä nyt näytti vähän iloisemmalta. Vaihdoimme kuulumiset matkalla pizzeriaan, hän halusi välttämättä tarjota, kun oli reilu viikko sitten saanut ensimmäisen oikean palkkansa kuka tietää miten moneen vuoteen. Vaikka mies oli silminnähden tyytyväisempi elämäänsä, tajusin että hän oli loppujen lopuksi nyt samassa jamassa kuin minäkin. Työkavereita hänellä ei ollut, ja itse mietin omia kollegoitani joista yhdenkään kanssa en jutellut mielelläni. Palkka oli kehno, mutta riitti elämiseen. Aikaa itsensä toteuttamiseen ei ollut enää tarpeeksi. Tämä kaveri oli valtavan lahjakas öljyvärien kanssa, mutta ei kuulemma enää maalannut saatuaan oikeita töitä. Olin itse ostanut häneltä taulun pari vuotta sitten, siinä enkeli sytyttää maan ja taivaan tuleen. Mielettömän kaunis kuva. Nykyään kaverini tekee oikeita töitä, joka on loppujen lopuksi aivan yhtä tarpeellista kuin oma työni eli aika helvetin turhaa.

Se on jännä kun ihminen löytää paikkansa tästä järjestäytyneestä yhteiskunnasta jonkun niinkin turhan asian kuin työn kautta. Kaveri lähti kotiisa pari tuntia sitten ja itse kävelin asunnolleni, jonka oven olin unohtanut auki, mutta mitään ei puuttunut. Katselen tässä kirjoittaessani kaveriltani joskus ostamaani taulua. Nyt jos siihen kykenisin, syöksisin koko maailman tuleen ja palaisin sen mukana. Ei enää yksinäisyyttä, vihaa, inhottavia ja pahoja ihmisiä, ei mitään. Kaunis tyhjä tila kuin valkoinen maalauspohja, uusi alku jollekin paremmalle kuin oma luonnokseni, joka lojuu yhä tuossa näppikseni vieressä.