Kuules muru; toi ei oo vielä mitään:13 v asti on vähän väliä mulle rakkaita ihmisiä kuollut pois, ja joka kerta on sattunut niin helvetisti, että oon nykyään täysin tunnekuollut. 17 vuotiaana päätin että koska onnelisuuden tavoittelu(enim. parisuhde) vaikutti niin mahdottomalta idealta, hylkäsin sen kokonaan. Olen viimeiset 10 kk keskittynyt tuskan lievitykseen, eli kaikkeen mikä vie ajatuksen pois siitä mahdollisuudesta että joudun viettämään elämäni yksin. Valvon itseni täysin piippuun ettei tarvitse pyöriä sängyssä miettien mikä meni pieleen, jonka takia on opinnot jääneet aika pahasti. Itsekriittisyys? Mieti Itseinho+epätoivo, jos päätät että ei onnis

^Jaa, on minullakin kuollut monta kertaa vuodessa rakkaita lemmikkejä ka ihmisiä pois monien vuosien ajan, mutta silti ei se häntä liikuta. Piste. Minulle parisuhde on ainut mistä pitää kiinni, joten siihen kannattaa pyrkiä. (Ja on myös silloin syy pysyä hengissä.)

Kyllästyttää lukea näitä trolleja

Tien että pitäs olla onnellinen tästäki tilasta, koska muilla menee mua paljon huonommin. mut ei sitä tuu ajateltua jos on vaa paha olla.. :/