6359 - 2.8.2011 (arvosana: -10)

No nyt se sitten tapahtui.
Älkää kukaan ottako missään nimessä kirjoitustani vakavasti, sillä täällä näppistä hakkaa hullu, toisarvoinen kansalainen, jolla on "tunnepuolen ongelmastaan" nyt ihan mustaa valkoisella. Kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi sitä herrat sanoivat, lykkäsivät reseptin ja uuden käyntiajan kouraan ja potkivat takaisin maailmaan jonne en heidän ja ilmeisesti usen muunkaan mielestä juuri sovi.

Miksen sovi? Itse olen sitä mieltä että jos oikein tutkimalla tutkitaan, meissä kaikissa on jotain häiriintynyttä. Tapaukset, jotka nyt löivät otsaani henkisesti epävakaan henkilön leiman, eivät omasta mielestäni olleet lainkaan pahimmasta päästä. "Hallitsemattomat tunteenpurkaukseni" ovat lähinnä sitä luokkaa että saatan todella nauraa kun muut sitä teeskentelevät, saatan innostua jostain asiasta kuin pikkulapsi muiden katsellessa epäröiden vierestä, saatan itkeä kuullessani kauniin kappaleen tai lukiessani koskettavaa kirjaa.

En ole elämässäni yläasteiän jälkeen tarkoituksellisesti vahingoittanut ketään ihmistä henkisesti enkä fyysisesti. En ole koskaan varastanut (paitsi pikkusiskoltani suklaapatukoita kun olin kahdeksan vanha, anteeksi sisko), enkä myöskään tuhonnut muiden omaisuutta. Mitä haluan elämältäni on saada elää se kaikessa rauhassa tehden niitä asioita mistä eniten nautin, kuten kahdenkeskiset hetket tyttöystäväni kanssa, hyvä musiikki (kuuntelupuoli lähinnä), omat harrastukset ja maailman hauskimmat illat parhaiden ystävien seurassa, aivot päässä tai narikassa, ne on niitä ihania hetkiä kun se on aivan sama.

Olen silti latvasta laho, sillä en nolostu lainkaan jos joku huomaa bussissa kirjaa lukiessani kyyneleen poskellani, mutta kiertelen ja kaartelen ennen kuin kehtaan myöntää olevani työtön. Käsittääkseni jotkut "terveet" jopa kerskailevat tuolla jälkimmäisellä. Työtehtävän saadessani pidän kunnia-asianani hoitaa se moitteettomasti, oli se sitten rappukäytävän siivous tai maailmanlaajuisten yritysten johtaminen. Nyt minun kai on totuteltava työttömyteen, sillä ei millään firmalla ole "hullukiintiötä", vaikka hulluja kiintiöitä löytyykin.

Minulla on ollut itsemurha-ajatuksia, mutta niin on jokaisella muullakin. En mieti sitä päivittäin, en viikoittain eikä se tule mieleeni edes joka kuukausi. Mutta kun joskus on ajatellut mitä oman elämän päättämisestä seuraisi ja miltä sen tuntuisi, varsinkin jos on edennyt niin pitkälle että tietäisi miten sen tekisi, on varmasti hourulasta karannut tai sinne menossa. Uskallan myöntää, vaikka viime aikojen tapahtumat tervejärkistä kehottaisivat jättämään tämän sanomatta, olen myös ajatellut toisen ihmisen tappamista. Mutta kuten kirjoitin, en ole miltei kymmeneen vuoteen tehnyt toiselle ihmiselle tarkoituksellisesti pahaa, ja se pieni rikkomukseni yläasteaikana oli tappelussa samankokoiselle kaverille aiheuttamani musta silmä. Meissä kaikissa on jotain vikaa. Ihan varmasti jokainen on joskus leikitellyt ajatuksella miten mukavaa olisi päästä jostain ihmisestä eroon, oli se sitten inhottava stalkkeri, naapurin pärisevä mopopoika, puolison viettelijä, epäreilu pomo, vittumainen työ/koulukaveri...

...mutta aina se jää ajatuksen tasolle. En ymmärrä millä perusteella diagnooseja nykyään jaellaan, mutta pirun heppoiset tuntuvat olevan. Mutta ehän minun mielipidettäni kysytä, olenhan sentään sekopää.