4442 - 14.9.2010 (arvosana: -46)

Mua taas pistää vituttaa niin helvetisti kaikki parisuhdeasiat. Ja se myös, että naiset tulee tänne itkemään, kuinka vaikeita miehet ovat. Tosi asia on, että me naiset (kyllä, itsekin olen nainen) ollaan ihan yhtä vaikeita ku miehetki, jos ei vaikeempiakin. Oon aina ollu se vaikee osapuoli kaikessa, mut en kyl sanois et mun kumppanitkaan mitään helppoja ois ollu. Tää yks saatanan Texasin poika luulee voivansa aina änkee mun elämää millon huvittaa. Vitunmoista on/off suhdetta, kuka tällästä jaksaa? Miehestä ei kuulu mitää neljään viikkoon ja olin itseasiassa jo MELKEIN päässyt tän ihmisen yli, nii ei kun taas se ottaa yhteyttä ja haluu takas mun elämään. Helppo siinä sitten sanoo et painu nyt vittuun, kun on ihan umpirakastunu. Tai oikeestaan oon kyllä kasvattanu ihan saatananmoista vihaa sitä ihmistä kohtaan, mut jos mä jotain oon tajunnu, ni sen et vihan ja rakkauden rajat on tosi lähel toisiaan.

Luulis kaiken sen jälkee mitä oon kuullu tästä jätkästä, et antaisin sen vaa olla. Se on pettäny jokasta vitun muijaa kenen kans se on ollu. Ja kerran selityksenä kuulemma oli se, että se halus "lisää kokemuksia". Aivan, aivan. Onks tää nyt sit reiluu?

Ja sitkun asiat on hyvin, jotai silti puuttuu. Oonks mä tosiaan niin helvetin vaikee ihminen, etten osaa nauttii siitä mitä mul on, vai miks elämä vaikuttaa aina niin saatanan vastenmieliseltä? Sitten kun on mies, on rahaa, on opiskelupaikka, on kaikkea. Mitä puuttuu? Ei itseasias yhtää mitää. Kai mä sit oon vitun ahne ihminen, jolle ei kelpaa yhtään mikää.