3018 - 20.2.2010 (arvosana: -51)

Verbaalista lahjakkuutta pidetään yleensä hyvänä asiana. Minulle tuosta psykologinkin toteamasta viasta ei ole ollut juuri muuta kuin haittaa.

Rakastan kieliä ja niiden opiskelua, mutta ainakin (ilta)lukion kursseilla se on täyttä helvettiä. On todella turhauttavaa, kun jankataan kolme tuntia lähes pelkästään samaa, hyvin yksinkertaista asiaa, jonka itse opin jo ensimmäisellä kuuntelu- tai lukukerralla. Lisäksi ihmetyttää, miksi kielikursseilla täytyy aina edetä sen hitaimman oppijan tahdissa. Eihän niin tehdä muissakaan aineissa. Mietityttää myös se, miksi sellaiset ihmiset, jotka eivät vielä neljännelläkään kurssilla osaa kielen alkeita, yleensä viitsivät sitä kieltä opiskella. Ärsyttävää tehdä pari- ja ryhmätöitä ihmisten kanssa, jotka ääntävät aivan päin persuksia ja kurkkivat kirjasta ensimmäisen kurssin ensimmäisten tuntien asioita.

Suurinta vitutusta aiheuttaa kuitenkin se, että lähes kaikkien tuntemieni ihmisten kanssa puhuessani joudun koko ajan miettimään, kuinka asettelisin seuraavat sanani. Tuntuu, kuin puhuisimme eri kieltä. Vituttaa koko ajan toistaa sanomisiani ja selittää aivan normaalien sanojen merkitystä (esim. rutkasti, suivaantua, lienee). Lisäksi viljelen puheessani runsaasti kaikenlaisia sanaleikkejä (joo, junttia ja lapsellista, tiedän...), joita muut taas eivät tunnu ymmärtävän muuten kuin tavutettuna ja rautalangasta väännettynä, jos silloinkaan.

Tämän takia tunnen itseni jotenkin vammaiseksi. Aivan kuin minulla olisi jokin vakava aivojen tai mielen sairaus, joka estää minua olemasta normaali. Tekisin melkeinpä mitä tahansa, jotta kielitajuni normalisoituisi. Voisin jutella kavereiden kanssa täysin sujuvasti ja käyttää kieltentunnit nukkumisen sijasta opiskeluun.