2133 - 18.12.2009 (arvosana: -34)

Eikö asiat edes kerran voisi mennä, niin kuin on suunniteltu? Enkö edes kerran voisi saada jonkun asian, jonka haluan todella paljon, eikä aina tarvisi tyytyvä vähempään, johonkin joka on vaan "ihan kiva"? Tunnen itseni hirveän pieneksi ja mitättömäksi. Suorastaan näkymättömäksi. Vaikka huutaisin kuinka kovaa, ei kukaan tunnu jaksavan kuuntelevan minua. Ja jos sellainen ihme käy, että joku kuuntelee, niin kyseinen henkilö ei sitten ymmärrä.

Miksi minua pidetään aina liian itsepäisenä ja vaativana, vaikka en oikeasti ole juuri koskaan saanut sitä, mitä olen halunnut, vaan aina sen, mitä joku muu on pitänyt parempana? Vai olenko sitten sellainen ihminen, jonka pitää koko elämänsä aikana vaan tyytyä haaveilemaan, ja jolle tarjolla on aina vaan sitä keskinkertaista "ihan kivaa".

Sitten ärsyttää sekin, ettei mistään saisi valittaa. Miksi en saisi olla surullinen silloin kun haluan? Aina kaikkien tarvii olla syyttämässä angstaamisesta ja valittelemassa. Tai sitten on aina niitä yltiöpositiivisia, joiden mielestä kukaan ei saisi valittaa, koska aina löytyy joku jolla on asiat huonomminkin. Valitettavasti minäkin olen vain ihminen, joka toisinaan tuntee tarvetta purkautua pahasta mielestään. Olisi kiva kun joku vaan silloin kuuntelisi, eikä jakaisi mitään ympäripyöreitä neuvoja siitä, miten pitäisi opetella positiivinen asenne. Ja minä siis oikeasti olen yleensä aina se keskustelujen iloinen osapuoli, jolle valitetaan.

Vituttaa sekin, miten jotkut ihmiset luulevat tuntevansa minut läpikotaisin, mm. isä, jolla ei oikeasti ole ajatuksistani, peloistani tai ystävistäni aavistustakaan.