13896 - 2.11.2016 (arvosana: -26)

Palataanpa aiheeseen. 2,5 vuotta sitten kirjoitin näin:

14.3.2014
"Jumalauta! Kaks aikuista ihmistä, molemmat tahoillaan naimissa. Jo lähtökohtaisesti tilanne on enemmän kuin perseestä, mutta että sitten pitää olla vielä niin NIIN HELVETIN VAIKEA! Miksei voi puhua, sanoa suoraan? Ihmeellistä venkoilua ja välttelyä ja voiiiiii viiiiiittttuuuu! Lähtee järki! Tätä on nyt jatkunu, mitä, kolme vuotta? Ja hei, mä käsitän että olen vain hetken huvi aina kun siltä tuntuu ja se on ihan okei, samoinhan se toimii toisinkin päin. Mutta ei silti tarvi olla vittupää, eihän?
Kai se on sitten vaan niin...niin... no en keksi. Pelkää sen perkeleen loistavan parisuhteensa puolesta ja yrittää pitää etäisyyttä, mutta heti kun vaimokullan silmä välttää niin ollaan luvattomilla teillä. Mulle kelpais ihan hyvin sellainen secret friends with benefits- tyyppinen juttu, mutta kun ei, kun se olis liian helppoa.
Pitäis heivata koko jätkä, kokonaan ja lopullisesti, mutta kai mulla vaan on liian tylsä elämä jotta sen tekisin. Mitäs läksit, niinpä."

Tää on niin uskomatonta että palaan tähän samaan vitutukseen täällä vieläkin. Niin uskomatonta että melkein naurattaa. Melkein.

Tilannehan on nyt se, että molemmat ovat tahoillaan eronneet/eroamassa. Ihan toisistamme riippumattomista syistä, ja aivan sattumalta näin samaan aikaan. Tässähän siis alkais pikku hiljaa olla käsillä se tilaisuus, mitä ollaan monta vuotta odotettu, eikö? Ollaan juteltu ja nähtykin ja ah, se oli just sitä mitä toivoa saattaa monen vuoden "niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana" kärsimisen jälkeen. Mä oikeasti pelkäsin, että sitten kun ihan oikeasti nähdään, niin jos kemia ei pelaakaan tai jotain. No, turha pelko oli se. Mutta nyt! NYT jatkuu se sama kuin aina ennenkin. Yhteydenpito on olematonta ja jotenkin tuntuu että mikään ei olekaan muuttunut, vaikka mun mielestä kyllä mitä suurimmissa määrin just on muuttunu!

Käsitän kyllä, että heillä(kin) on eroprosessi vielä kesken ja ettei sitä haluta vaikeuttaa sotkemalla tilanteeseen kolmansia osapuolia liian varhaisessa vaiheessa. Ymmärrän täysin ja tunnen tahollani samoin. MUTTA eikö tässä nyt oikeesti voitais mennä silleen nätisti varovasti fiilis-pohjalta? Ei tosiaankaan mitään vakavaa, mutta eikö tässä nyt olis jo ansaittu vähän jotain kivaakin välillä?

Molemmilla meillä on pitkä parisuhde takana, joten en usko että tässä on kummallakaan mitään hinkua mihinkään kotileikkeihin ihan äkkiä. Jutellaan mukavia silloin tällöin, käydään vaikka kahvilla tai jotain, joskus. Harrastetaan hyvää seksiä, tutustutaan, ilman mitään paineita. Jos siitä jotain ajan kanssa sitten tuleekin, niin hyvä. Jos ei, niin olipa kivaa kuitenkin. Eiks tää olis ihan jees skenaario? Mikä sit mättää?

Pitäis tietysti antaa aikaa (ko. mies on eronsa kanssa pari kuukautta jäljessä omastani ja asuu vielä hetken eksänsä kanssa saman katon alla olosuhteiden pakosta), mutta kun en helvetti soikoon malta. Mä himoitsen sitä tyyppiä, enkä jaksais odottaa enää. Yritän hillitä itteni ja antaa tilaa, mutta vittu mulla sekoaa pää. Mä en käsitä miten se pystyy pysymään tolleen etäällä. Joko sillä on ihan rautaisen hyvä itsekuri, tai sit sillä on vaan niin helvetin kauhea stressi koska elämä tai sit sitä ei yksinkertaisesti vaan kiinnosta (ei kyllä siltä vaikuta niinä hetkinä kun ollaan yhdessä).

No, pallo on taas kerran hänellä. Ei auta ku odottaa ja pureskella kynsiä. Tunnen itteni säälittäväksi ruikuttajaksi, joka vaan tekee itestään naurettavan. Puhukaa mulle järkeä!

Pitäis kai keksiä joku harrastus. Unohtaa koko mies toistaiseksi, ehkä kokonaan.